Kiitos 1990 - 1999 vol6.

Heltah Skeltah. Liian harvoin fiilistelty ja sitä kautta aliarvostettu kokoonpano. Syystä tai toisesta en hirveästi ole tämän New Yorkista kotoisin olevan duon tuotantoa kuunnellut, vaikka nimi ja muutama biisi onkin tullut vastaan silloin tällöin. No, koskaan ei ole liian myöhäistä, ja diggailun voi aloittaa esimerkiksi debyyttialbumilla Nocturnal, josta XXL:n listan sijalle 245 päätynyt biisi Leflaur Leflah Eshkoshkakin löytyy.

Tässä biisissä on hyvä fiilis. Pää rupeaa nyökkäämän biitin tahtiin välittömästi, ja tämä styge sopii kyllä ysäribileiden takuuvarmaksi tanssilattian täyttäjäksi. 

Leflaur Leflah Eshkoshka oli Nocturnal-levyn ensimmäinen singlebiisi, ja se julkaistiin lokakuussa 1995. Miksikään listojen ykköshitiksi se ei koskaan noussut, mutta nauttii edelleenkin suurta arvostusta ysäriräpin ystävien keskuudessa.

Inflaatiotaso määrittää palkkamaltin

Viimeiset kuukaudet on saanut kuulla yhä voimakkaampia vaatimuksia työehtojen heikentämiseksi. EK:n Jyri Häkämies ja Ilpo Kokkila, sekä EVA:n Matti Apunen ovat olleet etunenässä huutamassa suomalaisyritysten kilpailukyvyn perään, jonka suurin riippakivi ovat ahneet työntekijät. Ne kun saavat liian paljon palkkaa, liian lyhyistä työpäivistä. Lisäksi ne retkut lomailevat liikaa ja jäävät eläkkeellekin liian aikaisin.

Surullista on, että koko suomalainen mediakenttäkin on lähtenyt tähän mukaan. Pääkirjoitukset myötäilevät ja otsikot ymmärtävät vaatimuksia. Pelottavaa on myös se, että työntekijäjärjestöt ovat jääneet uutisissa jalkoihin, ja heidän torjuvat reaktionsa on uutisoitu vain sivulauseissa. Pahasti näyttää siltä, että EK:n aivopesu on onnistumassa, ja työntekijäliitot tulevat vielä suostumaan näihin vaatimuksiin.

Tästä kyrsiintyneenä kirjoitin pitkästä aikaa vanhan ajan mielipidekirjoituksen, jonka ajattelin lähettää mahdollisimman moneen ko. palstaa ylläpitäviin sanomalehtiin. Toivottavasti sen myös mahdollisimman moni julkaisee.



Inlfaatiotaso määrittää palkkamaltin


Viime aikoina sana palkkamaltti on tullut tutuksi. Sitä on vaadittu Suomen kilpailukyvyn turvaamiseksi niin maan hallituksen kuin työnantajienkin puheenvuoroissa. 

Elinkeinoelämän Keskusliiton nokkamiehet, Jyri Häkämies ja Ilpo Kokkila ovat väläytelleet jopa palkkojen alentamisia, sekä viikkotyötuntimäärien kasvattamista ilman tulotason nousua. Vähintäänkin EK vaatii nollakorotuslinjaa, palkankorotuksiin kun ei heidän mukaansa ole varaa. 

Mielestäni kummallisia vaatimuksia, sillä tällä hetkellä työntekijät jo noudattavat palkkamalttia. Syksyllä 2011 laaditun, ns. raamisopimuksen mukaan työntekijöille maksetaan ensimmäisen 13 kuukauden aikana 2,4 prosentin, ja jälkimmäisen 12 kuukauden aikana 1,9 prosentin palkankorotukset. Nämä koskevat vain työehtosopimusten piirissä olevia aloja, eli suinkaan kaikille ei korotuksia edes ole tullut. 

Tilastokeskuksen mukaan inflaatiovauhti on vuonna 2012 vaihdellut kuukausitasolla 3,2 ja 2,6 prosentin välillä. Tämä tarkoittaa sitä, että inlfaatiotason ollessa korkeampi kuin palkankorotukset, reaalipalkat laskevat. Tällä hetkellä palkansaajat siis jo käytännössä suostuvat työnantajien toiveisiin palkkojen alentamisesta. Ja jotta päästäisiin edes vaadittuun nollakorotuslinjaan, pitäisi palkankorotusten olla vähintään samalla tasolla, kuin hintojen nousun. 

Inlfaatiotaso siis määrittää mikä on palkkamalttia ja mikä ei. EK:n pelottelulinjaan ja propagandaan ei tässä tapauksessa siis kannata uskoa.

Khayr Koixzar

Helsinki

Le Skylab - viikonlopunviettoa Bretagnessa

Pitkästä aikaa tuli katsottua elokuva, jossa yhdistyy hyvä fiilis, mielenkiintoinen ja älykäs dialogi, hienot näyttelijäsuoritukset sekä kantaaottava ote. Tällainen on nimittäin ranskalaisen Julie Delpyn ohjaama Ranskalainen Viikonloppu (Le Skylab). Elokuvan alkuperäisnimi tulee saman nimisestä satelliitista, jonka pelättiin putoavan Länsi-Ranskaan 70-luvun lopulla. Ja juuri näihin ajankohtiin ja tapahtumapaikkoihin elokuvan tarina sijoittuu.

Leffa kuvaa yhden viikonlopun tapahtumia kesäisessä Bretagnessa, johon iso joukko sukulaisia kerääntyy perinteiseen tapaansa juhlistamaan isoäidin syntymäpäiviä. Kun sukulaisjoukkio koostuu mm. vasemmistoradikaaleista näyttelijöistä, rasistisista sotaveteraaneista, kuolemanrangaistusta kannattavista oikeistolaisista, pariisilaisista nirppanokista, maalaisista ja lukuisasta lapsikatraasta, on tarinalle jo valmiiksi maukkaat puitteet.

Elokuva rullailee viikonlopun tapahtumien ympärillä. Valtava roolihahmomäärä ja heidän keskinäiset suhteensa tarkentuvat matkan varrella, vaikka aluksi meinaakin tuntua hiukan
epätoivoiselta, kun pähkäilee kuka kukin on. Ruokaa, viiniä, pastista, lammaspaistia, illanistujaista ja rannalla loikoilua. Siitä on onnistunut sukuviikonloppu tehty, niin Ranskassa kuin Suomessakin. 

Itseäni kiehtoi eniten elokuvan poliittinen lataus. 70-luvun Ranskassa vasemmisto (ja ennenkaikkea kunnon laitavasemmisto) oli isossa roolissa, eikä vastakkainasettelua puuttunut. Monelle saattaa myös tulla yllätyksenä, että ranskalaisessa yhteiskunnassa on paljon kipupisteitä, jotka eivät edes ole niin hirveän kaukana menneisyydessä. Sodat Algeriassa, Vietnamissa ja Tsadissa ovat jättäneet isot arvet koko kansakuntaan, toisen maailmansodan saksalaismiehityksestä puhumattakaan. Ja juuri näiden ikävien muistojen ja niistä kumpuavien mielipiteiden ympärillä iso osa elokuvan jännittävimmistä keskusteluista käydään.

Toki pääasiallisesti elokuva on ennenkaikkea kevyttä ja kivaa yhdessäoloa. Nuoret puuhaavat omia juttujaan vanhempien keskittyessä politikointiin ja viininlipittelyyn. Mielenkiintoista on myös 70-lukulaisen avoin keskustelu seksin ympärillä, myös kaikkein pienimpien lasten kuullen.

Leffan katsottuaan tulee fiilis, että ollapa pikku-Renaultin ratissa Bretagnen maaseudulla rentoutumassa. Joten alueen matkailumainoksestakin tämä käy! Hyvän mielen elokuva parhaasta päästä.

Kiitos 1990 - 1999 vol5.

Vanhan liiton meininkiä! Eric Sermonin ja Parrish Smithin muodostama EPMD on yksi hiphopin legendaarisimmista duoista. XXL:n listan sijalle 246 valittu sinkkubiisi Gold Digger löytyy kaksikon kolmannelta, Business as Usual-albumilta, ja se julkaistiin marraskuussa 1990. Tuotanto on herrojen omaa, höystettynä hovideejii DJ Scratchin skrätseillä.

Taattua ysärin ja kasarin vaihteen räppiä tämä biisi onkin, aidoimmillaan ja puhtaimmillaan. Ei turhaa kikkailua liiallisella sämplepuurolla, vaan rehtiä räppäämistä mojovan ja nopean biitin tahtiin. Video on kaikessa yksinkertaisuudessaan ja kotikutoisuudessaan juuri passeli tämän aikakauden materiaalille.

Tästä videoon