tiistai 27. marraskuuta 2012

On vain yksi Kuningas...

...Jaaarii, Jari, Jari, Jaarii Litmanen!

Mika Kaurismäen ja Arto Koskisen hieno dokumentti, Kuningas Litmanen ilmestyi viime viikolla kauppoihin ja vuokraamoihin. Samaan aikaan se sai ensi-iltansa myös Hollannissa, jossa se on saanut osakseen suurta suosiota.

Kaikki 90-luvun puolivälissä futista seuranneet suomalaiset muistavat tv2:n keskiviikkoiset Mestareiden Liiga-lähetykset. Silloin näytettiin aina Amsterdamin Ajaxin otteluita, joissa nuori Jari Litmanen löi itseään toden teolla läpi jalkapallomaailman eliittiin. Tuolloin tuntui suorastaan uskomattomalta, että täältä, silloisesta jalkapallon kehitysmaasta voi nousta yksi maailman parhaista pelaajista. Uskomatonta se olikin, ja juuri siksi niin merkityksellistä.

Dokumenttu kertaa Litin uraa sen alkuajoista aivan sen loppuun saakka (tai vielähän se ei ole virallisesti edes loppunut). Elokuva etenee lukuisien haastatteluiden, uutispätkien ja Jarin omien kertomusten myötä selkeänä jatkumona. Sitä on mielenkiintoista sekä helppoa seurata, vaikka ei olisi koskaan koko miehestä kuullutkaan. Kaikki legendaariset maalit ja uran vaiheet tulee käytyä läpi,  olivat tapahtumat sitten loskaisella lahtelaisella hiekkakentällä, tai Barcelonan Camp Noulla.

Elokuvaa sävyttää kiehtovan melankolinen ja mystinen tunnelma. Vaikka Litmanen kertoo paljon ennen kuulemattomia asioita ja faktoja, jää legendan takana oleva ihminen edelleenkin tuntemattomaksi. Ja tarkoituksellisesti, sillä mies on tunnettu siitä, että haluaa pitää yksityisasiat ominaan ja tulla tunnetuksi vain vihreän veran tapahtumista.

DVD-formaatin hyvät puolet verrattuna leffateatterikokemukseen korostuvat juuri tämänkaltaisissa elokuvissa: itse dokumentin lisäksi levyltä löytyy huikea määrä lisämateriaalia, jotka täydentävät kokonaisuutta erinomaisesti.

Ehkä tämän elokuvan myötä Suomessakin ruvetaan pikkuhiljaa ymmärtämään, kuinka suuresta hahmosta on kyse. On todellakin vain yksi kuningas, Jari Litmanen.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Elävä esimerkki Schubakin heikommasta aineksesta

Kokoomusnuorten (nyt jo entinen) varapuheenjohtaja Saul Schubak nousi kertaheitolla valtakunnan ykköspuheenaiheeksi reilun viikon takaisella Facebook-kommentillaan. Schubakin mukaan lapsilisää maksamalla on "järjenvastaista tukea heikomman aineksen lisääntymistä". Tämä idioottimainen ja ehkä ajattelematonkin kommentti nosti hänet valtakunnan vihatuimmaksi mieheksi, ja todennäköisesti myös tuhosi hänen poliittisen uransa.

Itsekin raivostuin aluksi näistä natsi-ideologialta haiskahtavista ajatuksista. Mutta sattumalta eilen nähdessäni AVA-televisiokanavan esittämän Erilaiset Äidit-ohjelman jakson, ymmärsin mitä
Schubak mielipiteellään todennäköisesti tarkoitti.

Kyseisessä ohjelmassa kerrottiin tamperelaisesta, viidettä lastaan odottavasta Eteläniemen perheestä. Pariskunta on suhteellisen nuori, sillä äiti Johanna ja isä Marko ovat molemmat 26-vuotiaita. Käytännössä heidän koko aikuisikänsä on mennyt perhettä kasvattaessa, sillä vanhin lapsista on seitsemän vuotta, ja loput ovat syntyneet melkein peräkanaa reilun vuoden välein.

Suurperheen pyörittäminen ei ole helppoa, ei myöskään taloudellisesti. Tilannetta ei helpota se, että Johannalla ei ole ammattia lainkaan, ja Marko on työtön. Työtön omasta halustaan. Perheen isä nimittäin kertoi, että oli ilmoittanut työvoimatoimistoon, ettei ole kiinnostunut ottamaan vastaan töitä.  Vaimo vielä komppasi, että hänelle on aivan sama, käykö mies töissä vai ei.

Juuri tämä asenne sai oman vereni kiehumaan. Olen vasemmistolainen ja kannatan yhteiskunnan toimivia turvaverkkoja. Työttömyyden ja vähävaraisuuden yllättäessä yhteiskunnan tulee auttaa, mutta entä tällaisessa tilanteessa? Tampereella kyllä löytyy töitä 26-vuotiaalle ammattiin koulutetulle miehelle. Mutta jos yhteiskunta antaa signaaleita, että aivan yhtä hyvin voi olla myös kotosalla, ollaan minusta pahasti väärillä vesillä.

Perhe Eteläniemi elelee siis täysin yhteiskunnan tukien varassa. Lisäksi osa lapsista on kunnallisessa päivähoidossa, vaikka molemmat vanhemmat ovat kotona. Tämä lisää perheen yhteiskunnalle aiheuttamaa taakkaa entisestään. Toki äiti Johanna vielä erikseen ihmettelee sosiaalipummiväitteitä, sillä hänen pettämättömällä logiikallaan ei ole sossupummi, jos rahat menevät ruuan ostamiseen.

Surullista on myös se, että lapset oppivat elämäntavan, jossa raha tulee pyytämättä, ilman, että sen eteen tarvitsee tehdä mitään. Sama elämäntyyli periytynee myös seuraavalle sukupolvelle.

Rahojen niukkuutta valitellaan, ja mies haaveilee, että olisi kiva voida käydä kaupassa siten, että ei tarvitsisi aina miettiä jokaisen euron käyttöä erikseen. Töihin meno ei ole ilmeisesti kuitenkaan ratkaisu. 

Myös ehkäisyasiat ovat jääneet hoitamatta rahanpuutteen takia. Johanna toivoo, että sosiaalitoimisto kustantaisi hänelle kierukan. Rahaa on kuitenkin riittänyt rakennekynsiin ja uuteen iPhone 4:een. Samoin rahaa löytyy 600 euron "avaruusmalliseen" pesukoneeseen, josta sosiaalitoimisto sponssaa toki 290 euroa.

Ja miten tämä koko juttu sitten liittyy Saul Schubakiin? Perheen äiti ainakin hehkuttelee, että uuden lapsen myötä perheen tulot kasvavat 200 eurolla kuukaudessa. Tämä on kova juttu, sillä hänen mukaansa vauvoihin ei juuri rahaa kulu. Oliko Schubakilla sittenkin jutuissaan totuuden siemen?

Niinkuin jo aikaisemmin totesin, turvaverkkoja pitää olla. Mutta nämä verkot eivät saa kaikessa byrokraattisuudessaan mahdollistaa loisivaa elämäntyyliä.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Vallankumoustaistelija lisäopissa

Kun noin kymmenen vuotta sitten suoritin varusmiespalvelukseni, niin kiinnostus asiaa kohtaan ei ollut kovin korkealla. Yhdeksän kuukauden palvelus meni enemmän tai vähemmän sluibaillessa ja viikonloppuvapaita odotellessa. Sotilaskodissa, tupakkapaikalla ja lääkärin vastaanotolla notkuminen tuli tutummaksi kuin leirielämä tai ampuminen, ja sunnuntaisen lomiltapaluuahdistuksen pystyy edelleenkin kaivamaan tunnemuistin perukoilta.

Aika kultaa kuitenkin muistot. Kun kävin ensimmäistä kertaa kertausharjoituksissa muutama vuosi kotiutumisen jälkeen, koin jonkinlaisen mullistavan ahaa-elämyksen. Vaikka kylmästä teltasta herääminen muutaman tunnin unien jälkeen ahdisti niinkuin ennenkin, oli kokemus pääosin positiivinen ja mielenkiintoinen. Armeija-ajoista tuttu ylimääräinen nihkeily oli jäänyt pois, ja kaikki tekeminen oli jollain tavoin järkevää. Ja kun olen pikkupojasta saakka tykännyt "sotaleikeistä", niin kertausharjoitusten "tilannepäällä"-asetelma oli varsin kivaa.

Innostuin niinkin paljon, että ilmoitin sotilasläänin esikuntaan olevani kiinnostunut tulemaan kertaamaan jatkossakin. Niinpä käskyjä tipahteli postiluukusta tasaiseen tahtiin. Nyt takana on niin perinteisiä kohteensuojauksia, kuin puolustus- ja sissitoimintaakin. Ja viime viikonloppuna tuli saatuaa ensikosketus asutuskeskustaisteluun paripäiväisellä peruskurssilla.

Parikymmentä kertausharjoitusvuorokautta on nyt takana, ja lisää olisi tarkoitus saada kasaan. Joku lukija varmaankin kuvittelee, että allekirjoittanut on jonkinlainen yli-idänmaallinen sotafanaatikko, joka vspaa-aikanaan kulkee Kiitos 1939-1945-huppari päällään ja leijona-riipus kaulassaan. Päin vastoin.

Käyn kertauksissa toki sotilastaitojani kehittämässä, mutta ennenkaikkea kyseessä on itsensä karaiseminen ja henkinen kasvu. Kun muutaman vuorokauden kiusaa itseään mentaalisesti ja fyysisesti  toisten käskytyksen alaisena, maistuu normaali arki mukavuuksineen taas erittäin hyvältä. Sillä mikä olisikaan sen parempaa hermolepoa, kuin vihollisen kyttäily öisessä metsässä? Siinä kerkeää käymään omia ajatuksiaan aika moneen kertaan läpi. Suosittelen!