sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Hiljaisuus - vaiettu tehtävä

Katsoin viikonloppuna Sakari Kirjavaisen ohjaaman, vuonna 2011 ilmestyneen elokuvan Hiljaisuus. En ollut kuullut elokuvasta ennen viime tammikuun Jussi Gaalaa, mutta siitä asti tämä onkin ollut "to watch"-listallani. Hiljaisuus sai yhteensä neljä Jussi-patsasta ja oli ehdolla myös vuoden parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi. Yleensä Jussi-palkinnot lupaavat hyvää elokuvaa valitessa, ja tälläkään kertaa ei tarvinnut pettyä.

Hiljaisuus kertoo suomalaiselle sotaelokuvalle epätyypillisen tarinan. Kun yleiseensä olemme tottuneet näkemään nasevia läppiä heitteleviin anttirokkiin ja juoksuhaudoissa sankarillisesti ylivoimaista vihollista vastaan taisteleviin tuntemattomiin, niin tässä elokuvassa varsinaisia sotasankaritarinoita ei juuri ole.

Päähenkilöt, Eino (Joonas Saartamo) ja Antti (Lauri Tilkanen) lähetetään jatkosodan loppuvaiheessa hoitamaan suhteellisen ankeaa tehtävää, kaatuneiden ruumiiden noutamista, pesemistä ja kotiin lähettämistä. Mukana ruumishommissa on muutama lotta, sekä toimintaa johtava sotilaspastori.

Tapahtumat sijoittuvat rintamalinjojen lähistölle, johon taistelun äänet satunnaiseti kantautuvat. Muista sotaelokuvista poiketen, varsinaisia taistelukohtauksia ei juurikaan nähdä, vaan tapahtumat keskittyvät Einon ja Antin ristiriitaisiin väleihin, joita suhteet lottiin ja kolmanteen sotilaaseen, Korpikankaaseen hämmentävät.

Elokuvan käsikirjoitus on erittäin hieno, ja ohjaaja saa näyttelijöistä puristettua irti kaiken mahdollisen. Joonas Saartamo sai Jussi-palkinnon parhaasta miespääosasta ja hänen suorituksensa on kyllä erinomainen. Täydellistä eläytymistä Einon rooliin ei voi kun ihailla.

Leffan katsottuaan voi todeta, että suomalainen elokuvan tekemisen taso on huippuluokkaa. Siksi jokaisen pitäisi kantaa kortensa kekoon, ja katsoa edes muutama suomalainen elokuva vuodessa. Suosittelen!

Tässä muuten Joonas Saartamon puhe Jussi Gaalasta. Huikeaa tykitystä niin itse elokuvasta kuin hiukan muitakin asioita liipaten!



sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Järven pinnalla lentävä hyönteinen ja evoluutioteoria

Istuskelin muutama kesä sitten kesämökin laiturilla auringon laskua seuraillen. Kiinnitin huomiota veden pinnan yläpuolella edes takaisin lenteleviin "hyttysiin". Ne lensivät ylös alas omaa muutaman kymmenen sentin reittiään ja aina hetkittäin joku kala kävi nappaamassa niitä iltaruuakseen.

Rupesin miettimään, mikä funktio näillä hyönteisillä on luonnon kiertokulussa. Selvästihän ne ovat kaloille mieleistä ruokaa, mutta onko niiden elämällä mitään muuta tarkoitusta? Nykyisin virallisena totuutena opetettava evoluutioteoria opettaa, että lajit ovat kehittyneet ja erikoistuneet nykyisiin muotoihinsa luonnon valinnan ja jatkuvan kilpailun perusteella. Eli mutaatioiden myötä vahvimmat ja parhaiten ympäristöönsä sopeutuneet yksilöt ovat jatkaneet sukuaan ja pikkuhijaa esimerkiksi nämä hyönteiset ovat päätyneet nykyiseen muotoonsa.

Mutta voiko joku laji kehittyä evoluution myötä siten, että se elämän tarkoitus on olla toisen lajin ravintoa? Missä vaiheessa evoluutio on ohjannut tälle hyönteiselle parhaimmaksi mahdolliseksi kohtaloksi päätyä kalanruuaksi? Eikö olisi ollut lajille edullisempaa, että sen lentoreitti olisi kehittynyt olemaan hiukan ylempänä veden pinnasta, siten, että kalat eivät voisi niitä syödä?

Muutenkaan nämä lajien väliset symbioosit eivät mielestäni löydä vahvistusta evoluutioteoriasta. Luonnossa on erittäin paljon esimerkkejä lajeista, jotka vaativat pärjätäkseen yhteistyötä jonkin toisen lajin kanssa? Ovatko satunnaiset yksilöt saavuttaneet tiettyjä mutaatioita sekunnilleen samanaikaisesti, jotta ne ovat jossakin vaiheessa tulleet toisistaan riippuvaisiksi? Kuulostaa minusta aika mahdottomalta.

Maapallon iäksi on sanottu n. neljää miljardia vuotta ja elämän maapallolla on arvioitu alkaneen n. miljardi vuotta myöhemmin. Ensimmäiset elolliset oliot olivat tiedemiesten mukaan yksinkertaisia leviä ja bakteereita. Mistä tämä elämä sai alkunsa? Evoluutiouskovaiset puhuvat sattumasta ja sopivista olosuhteista. Samoin lajien kehtittyminen bakteereista aste asteelta uusiksi lajeiksi.

Joku matemaattisesti lahjakkaampi osaisi ehkä laskea, mitkä ovat ne todennäköisyydet, että yksinkertainen levä on mutaatioiden kautta pikkuhiljaa muuttunut aste asteelta kehittyneemmäksi eläimeksi, päätyen nykypäivän blogeja kirjoittelevaan ihmiseen. Kun vielä tiedetään, että ylivoimaisesti suurin osa mutaatioista päätyy yksilön kuolemaan, niin luulisi jokaisen fiksun ihmisen ymmärtävän tämän tapahtumaketjun matemaattisesti täysin mahdottomaksi.

Luonnossa liikkuessa silmät monesti aukeavat siihen, kuinka täydellisessä harmoniassa kaikki ympäröivä keskenään on. Jokaisella lajilla on oma tehtävänsä, olivat ne sitten saalistajia, ravintoa tai jotain ihan muuta.

Minusta asiassa ei pitäisi olla yhtään mitään epäselvää. Maailma ei ole syntynyt sattumien kautta, vaan joku suunnitelma ja tarkoitus tällä kaikella on. Aivan niinkuin ihmisen elämälläkin. Ei meidän aikamme täällä ole vain pelkkää kemiaa ja fysiikkaa, vaan paljon jotain syvempää. Joku suurempi voima on ohjannut lajien kehitystä ja kehittänyt ne nykyiseen muotoonsa.

Jumala on luonut maailman, tämä on totuus.

Insha'Allah, Jumala on suurin.


tiistai 10. huhtikuuta 2012

Veikkausliiga 2012 - kohta mennään taas!

Vajaan viikon päästä se taas alkaa, Veikkausliigakausi 2012 nimittäin!

Talvi on suomalaisen futiksen ystävälle erittäin pitkä, sillä kausien väliin jää melkein kuusi pitkää kuukautta. Ensimmäiset treenimatsit pelataan toki jo yleensä joulukuussa, ja talvikausi täyttyy muutenkin sekalaisten höntsämatsien lisäksi Liigacupin tai Suomen Cupin matseilla. Mutta silti oikea kauden alun fiilis liittyy aina siihen ensimmäiseen sarjamatsiin. Ja se on edessä nyt sunnuntaina.

Se vanha tuttu tunne, kutkutus vatsanpohjassa ja suuret odotukset ennen kauden alkua... Aijai! Uusi kausi on kuin kevät, kun ne kaikkein uskomattomimmatkin haaveet tuntuvat vielä mahdollisilta. Ehkä tämä olisi juuri SE kausi? Ikävä kyllä yleensä syksyä lähestyttäessä haaveet ovat kariutuneet ja muuttuneet realismiksi. Toisaalta siinä tämän kaiken vaivan kiehtovuus onkin. Jos vuosikymmeniä jaksaa uskollisesti seurata sitä omaa jengiään, niin ehkäpä se aurinko jonain päivänä paistaa risukasaankin?

Oma suosikkijoukkueeni on FC Lahti. Kausi 2011 meni divarissa, joka päättyi onneksi lahtelaisjuhliin: sarjan voittajana suora nousu takaisin eliittiin ja Veikkausliigaan tulevaksi kaudeksi. Hankaluuksia on luvassa, sillä joukkue on paperilla yksi liigan heikoimmista ja valmentaja on tällä tasolla kokematon sekä lähes ilman kunnon näyttöjä (yksi voitto liigassa ja putoaminen). Toisaalta kukaan ei odota meiltä mitään, joten yllätyssaumat ovat olemassa. Kaiken kukkuraksi talouspuolellakin on hankalaa. Ylimääräistä rahaa ole, jos yllättävää tarvetta lisävahvistuksille kauden mittaan tulee. Jälleen kerran pitää siis toivoa, että kausi menee myös kabineteissa putkeen, ja ennenkaikkea, että lahtelaiset löytävät sankoin joukoin katsomoihin.

Ja veikkaukset? Tässä alla oma rankkaukseni tulevan kauden asetelmista. Voi olla, että metsään menee, mutta viisaampia ollaan sitten 33 kierroksen jälkeen.

1. Inter
2. HJK
3. TPS
4. KuPS
5. FC Honka
6. VPS
7. JJK
8. FF Jaro
9. FC Haka
10. MIFK
11. FC Lahti
12. MyPa

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Asevelvollisuuslaki rikkoo räikeästi Suomen perustuslakia

Suomen Tasavallan perustuslain kuudennessa pykälässä todetaan seuraavasti: Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.
Asevelvollisuuslain kolmannessa pykälässä sen sijaan todetaan seuraavasti:  Vapautuksesta sotilaalliseen maanpuolustukseen osallistumisesta vakaumuksen perusteella säädetään siviilipalveluslaissa ja Jehovan todistajien vapauttamisesta asevelvollisuuden suorittamisesta eräissä tapauksissa annetussa laissa.
 Ja tämä asevelvollisuuslaissa mainittu Jehovan todistajien vapautusta koskeva lain kohta vielä tarkentaa: Asevelvolliselle, joka osoittaa kuuluvansa Jehovan todistajat -nimiseen rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan ja ilmoittaa, että uskonnolliseen vakaumukseen perustuvat vakavat omantunnonsyyt estävät häntä suorittamasta asevelvollisuutta aseellisessa palveluksessa tai missään sitä korvaavassa palveluksessa, voidaan sen estämättä, mitä asevelvollisuuslaissa ja siviilipalveluslaissa säädetään, myöntää lykkäystä ja hänet voidaan vapauttaa asevelvollisuuden suorittamisesta rauhan aikana siten kuin tässä laissa säädetään.
Eli vaikka perustuslain mukaan kaikki Suomen kansalaiset ovat yhdenvertaisia, vapautetaan Jehovan Todistajat rauhan ajan asevelvollisuudesta kokonaan. Heidän ei siis tarvitse mennä armeijaan, siviilipalvelukseen tai totaalikieltäytyjinä vankilaan. 
Mielestäni tässä rikotaan erittäin räikeästi kansalaisten yhdenvertaisuutta! Miksi toisen henkilön vakaumus asetetaan paremmaksi tai hyväksyttävämmäksi kuin jonkun muun? Mikä tekee Jehovan todistajan pasifismista lain edessä hyväksyttävämmän kuin vaikkapa kristityn, muslimin tai juutalaisen? Miksi useampi kymmenen henkilöä tuomitaan vuosittain vankeuteen aseista kieltäytymisestä, kun joku toinen välttää palveluksen vetoamalla uskontoonsa?
Eikö tämä ole todella väärin?!



lauantai 7. huhtikuuta 2012

Mitt första Stockholm Noir

Ruotsalainen dekkari- ja jännityskirjaskene on ollut kovassa huudossa useamman vuoden, ja sen tunnetuimmat sankarit martinbeckeineen, wallandereineen ja lisbethsalandereineen ovat niittäneet mainetta ympäri maailman. Itse en ole syystä tai toisesta aihepiirin kirjatarjontaan aikaisemmin hirveästi perehtynyt (toki useita leffoja olen nähnyt), mutta nyt on mieleni muuttunut:

Luin Jens Lapiduksen ns. Stockholm noir-trilogian ensimmäisen osan Rahalla Saa ja ihastuin ikihyviksi! Olin kyllä kuullut tästä paljon hyviä kommentteja, mutta silti se ylitti kaikki odotukseni. Toistaiseksi ehdottomasti mukaansa tempaavin kirja, joka on käsisaäni kulunut. Tämä olisi tehnyt mieli lukea non-stoppina kannesta kanteen, mutta ikävästi töissä käyminen yms. velvollisuudet häiritsivät lukukokemusta. :)

Lapidus on entinen lakimies ja on päässyt seuraamaan Tukholman ja Ruotsin järjestäytyneen rikollisuuden toimintaa aitiopaikalta. Se näkyy ja tuntuu tekstistä, joka on äärimmäisen realistista ja kiehtovaa. Kirja vetää lukijan syvälle mukaan alamaailman kuvioihin, ja välillä sitä tuntee elävänsä itse mukana Jorgen, Mradon tai JW:n säädöissä kokaiinin, huorien ja Sture Planin yökerhojen parissa.

Lyhykäisyydessään kerrottuna kirja seuraa useamman henkilön elämää Tukholman alamaailmassa ja sen liepeillä, sekä heidän kohtaloidensa kytkeytymistä matkan varrella toisiinsa. Vaikka kirja menee hetkittäin hyvinkin syvälle yksityiskohtiin tapahtumia kuvatessaan, se säilyy loppuun asti helppolukuisena, loogisena ja totuudenmukaisena. Tämän kirjallisuustyypin perisynti on monesti epärealistiset juonenkäänteet, joihin Lapidus ei onneksi syyllisty.

Suosittelen kirjaa niin tyylisuunnan diggareille kuin ensikertalaisillekin. Uskallan luvata, että pettymyksiä ei ole luvassa. Itselläni on seuraavaksi ohjelmassa trilogian toinen osa.

P.S Jos kirjan maailman sisään haluaa päästä vielä astetta perusteellisemmin, kannattaa tämän kaveriksi etsiä käsiinsä Lasse Wierupin ja Matti Larssonintoimittama teos Ruotsin mafia. Prosentti-, vankila- ja siirtolaisjengit lahden takana joka kertoo yksityiskohtaisesesti naapurimaan järjestäytyneen rikollisuuden historiasta ja toiminnasta.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Leninin vieraana Tampereella

Olin piipahtamassa työmatkalla Tampereella tällä viikolla. Minulle jäi sopivasti luppoaikaa ennen kotiinlähtöä ja päätin pistäytyä kaupungissa sijaitsevassa Lenin Museossa.

Museo sijaitsee Tampereen Työväentalossa, tarkemmin ottaen salissa, jossa Lenin ja Stalin tapasivat toisensa ensimmäisen kerran. Vuosi oli 1905, joten paljon historiaa on kerennyt näkemään myös itse museorakennus! Talo on pidetty upeasti alkuperäisessä kunnossa ja se huokuu omaa arvokasta tunnelmaansa heti sisään astuessa.

Museo on fyysisiltä tiloiltaan kohtuullisen pieni, vain kaksi erillistä huonetta. Silti sain helposti menemään melkein puolitoista tuntia näyttelyä tutkiessa. Museo on jaettu kahteen osioon: ensimmäinen esittelee Leninin elämää yleisesti, toinen kertoo Leninin ja Suomen suhteista. Harva nimittäin tietää, että mies vietti paljon aikaa Suomessa ja oli yksi merkittävimpiä hahmoja maamme itsenäisyyden takana. Siksi jokaisen suomalaisen kannattaisi perehtyä asiaan edes pintapuolisesti, ilman mitään ennakkoasenteita.

Lenin Museon kokoelmat koostuvat pääasiassa valokuvista, kirjeistä, lehtileikkeistä, kirjoista yms materiaalista. Varsinaisia fyysisiä esineitä ei museossa juuri ole. Veikkaan, että samalla kaavalla on menty useampi kymmenen vuotta, mikä ikävä kyllä tekee museokokemuksesta hiukan tylsän. Itse olin asiasta jo etukäteen kiinnostunut ja jaksoin kyllä tutkia tarkkaan kaikki pienimmätkin kuvatekstit ja tarinat, mutta sääliksi käy vaikkapa jotain luokkaretkeläisiä, joiden kiinnostus asiaa kohtaa on lähellä nollaa. Nykyisin olisi varmasti saatavilla vaikka minkälaisia multimedia- yms. esityksiä, jotka elävöittäisivät museokokemusta hienosti.

Kuitenkin oma kokemukseni oli erittäin hieno ja todellakin sen 5€ sisäänpääsymaksun arvoinen. Näyttelystä sai hyvän annoksen Lenin-tietoutta ja ainakin itselläni heräsi mielenkiinto perehtyä miehen kirjalliseen tuotantoon ja elämään tarkemmin. Onhan mies kuitenkin yksi maailman poliittiseen historiaan ja ideologioiden sekamelskaan eniten vaikuttaneita henkilöitä, oli hänen aatteistaan sitten mitä mieltä tahansa.