Sitä Raamatulla päähän, joka TV-lupaa maksaa

Viimeisen kahden viikon aikana Yleisradion kanavat lähettävät mm. seuraavia ohjelmia: Gudstjänst från Stockholm (Yle Fem), Uskonpuhdistuksen muistopäivän Jumalanpalvelus Alahärmän kirkosta (TV 1), Jumalanpalvelus Turun Tuomiokirkosta vuodelta 1985 (Yle Fem), Jumalanpalvelus Kokkolan Baptistiseurakunnasta (TV 1), Jumalanpalvelus Helsingin Missionkyrkanista vuodelta 1976 (Yle Fem), Jumalanpalvelus Johanneksenkirkosta vuodelta 1992 (Yle Fem), Sotkamon seurakunnan Jumalanpalvelus (Yle Radio 1), Ortodoksinen Liturgia Iisalmesta (Yle Radio 1) ja Turun Henrikinseurakunnan Jumalanpalvelus (Yle Radio 1). Lisäksi viikon jokaisena arkiaamuna kuullaan Aamuhartaus (Yle Radio 1) sekä Andrum (Radio Vega) kahteen kertaan.

Niinkuin yllä olevasta listasta näkee, kristillistä ohjelmaa tulee valtio-omisteisen Ylen kanavilta kohtuullisen paljon. Muita uskontokuntia koskevaa ohjelmaa tai Jumalanpalveluksia ei lähetetä.  

Poliitikkojen kuulee aina sanovan, että Suomessa ei ole valtionkirkkoa. Käytäntö osoittaa ikävä kyllä aivan muuta. Kummallisen veronkanto-oikeuden lisäksi, kristilliset kirkkokunnat saavat julkista tukea sanomansa levittämiseen valtion viralliselta televevisio- ja radioyhtiöltä. Miksi ihmeessä? 22% suomalaisista ei ole kristittyjä, joten miksi heidän sitten pitää maksaa kristillisten ohjelmien tuottamisesta ja lähettämisestä?

Miksi sitten valtakunnallinen yleisradioyhtiö lähettää kristillistä ohjelmaa? Kaikki perustuu Yleisradiolakiin, joka säätelee Ylen toimintaa. Laissa sanotaan mm. seuraavaa: "Yhtiön tulee ottaa ohjelmistossa huomioon sivistys- ja tasa-arvonäkökohdat, tarjota mahdollisuus oppimiseen ja itsensä kehittämiseen, painottaa lapsille ja nuorille suunnattuja ohjelmistoja sekä tarjota hartausohjelmia". Tähän hartausohjelmat-mainintaan Yle siis perustaa politiikkansa. 

Laissa ei kuitenkaan määritellä, että ohjelman tulisi olla pelkästään kristillisiä kirkkoja koskevaa. Päin vastoin. Kun samassa pykälässä puhutaan myös tasa-arvonäkökohdista, eikö olisi kohtuullista, että myös muut maan uskontokunnat saisivat silloin tällöin sanomansa valtakunnan kanaville? 

Yleisradiolaissa määritellään yhtiön tehtäviksi myös: "tukea suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta sekä huolehtia ohjelmatarjonnasta myös vähemmistö- ja erityisryhmille" sekä "edistää kulttuurien vuorovaikutusta". Mikä olisikaan parempi keino toteuttaa näitä tehtäviä, kun nostaa esille myös maamme vähemmistöryhmiä- ja uskontoja? Esimerkiksi n. 1-2 prosenttia suomalaisista on Muslimeita ja seurakuntien jäsenmäärät ovat kovassa kasvussa. Eikö juuri tämänkaltainen tiedonvälitys olisi omiaan vähentämään ennakkoluuloja ja lisäämään suvaitsevaisuutta puolin ja toisin?

Toki kokonaan toinen kysymys on, tarvitseeko Yleisradion edes lähetää uskonnollista ohjelmaa? Mielestäni ei. Valtion ei pitäisi ohjeistaa ihmisten uskonasioita mitenkään, vaan ne tulisi jättää kokonaan kotien ja uskontokuntien omiksi asioiksi. Valtion tehtävät löytyvät kyllä aivan jostain muualta, kuin ihmisten henkisen tien johdattamisesta.

Kristillisiä televisiokanavia meillä jo on, ja viimeistään internet tuo käytännössä kaikki maailman kanavat ja sanomat jo nyt koteihimme. Eli sen sijaan, että Yle rupeaa kantamaan kuvauskalustoaan Moskeijoihin, Synakogiin tai temppeleihin, tulisi keski-aikaista Yleisradiolakia muuttaa. Me emme tarvitse valtiolta virallista uskonopetusta. Ja kun Yleisradionkin kohdalla puhutaan ainaisista säästötoimenpiteistä, niin eikö juuri täällä olisi sitä ylimääräistä resurssia jaettavaksi?

Tapastelua Töölössä

Jos Helsingistä pitäisi valita yksi ravintola, joka jaksaa ilahduttaa kerta toisensa jälkeen positiivisesti, on Runeberginkadulla sijaitseva Bar Teos oman listani kärkipäässä. Täällä on tullut käytyä aika monta kertaa, mutta ainakaan vielä en ole päässyt kyllästymään.

Yksi varmoja hyvän ravitolan merkkejä on se, että ilman pöytävarausta on turha mennä paikanpäälle. Täma lainalaisuus koskee myös Teosta, ja varaus kannattaakin tehdä hyvissä ajoin. Varsinkin kun paikka on yleensä isompien ryhmien/kaveriporukoiden suosiossa, täyttyy pienehkö tila hyvinkin nopeasti.

Itsekin käyn Teoksessa yleensä isommalla porukalla. Tapakset sopivat juuri leppoisaan yhdessäoloon ja ilakointiin erinomaisesti. Ravintola on sopivan rento, mutta kuitenkin tunnelmallinen. Espanjaa puhuva henkilökunta, näyttävät seinämaalaukset, lepattavat kynttilänvalot ja iloinen puheensorina saavat mielen laukkaamaan jonnekin madridilaiseen kortteriravintolaan. Aitoa tunnelmaa ja fiilistä siis.

Ja se tärkein, eli ruoka. Itse asuin muutama vuosi sitten vähän aikaa Espanjassa, joten vertailukohtaa aitoon tapaskulttuuriin löytyy. Siksi uskallan väittää, että tämän autenttisempia tapaksia ei Helsingistä ihan helposti löydä. Monissa muissa vastaavissa paikoissa annokset on koitettu tehdä hiukan suomalaisempaan makuun,  mutta ei Teoksessa. Täällä tortilla de patatas maistuu juuri samalta kuin Madridin El Tigressä. Siksi veri vetää tänne aina uudestaan ja uudestaan.

Tarjolla on kymmenittäin erilaisia tapaksia, joita voi valita yksitellen, tai menukokonaisuuksina. Kaikkia  menuja saa pyydettäessä myös vegeversioina, jolloin voi keskittyä vain maistelemiseen, ilman, että joutuu mietiskelemään annosten sisältöä. Menuihin kuuluu myös jälkiruokaa, joista ehdoton suosikkini on crema catalana.

Myös juomapuoli on kunnossa. Suomessa monesti kehno "talon viini" on Teoksessa timanttisen hyvää. Edullinen, 13 euroa maksava Zaleo Tempranillo sopi täydellisesti Tapasten kaveriksi. Sangriaakin olisi ollut tarjolla, samoin espanjalaisia oluita.

Vahva suositukseni, ja auttaa kivasti myös orastavaan Espanja-kaipuuseen. Lisäksi muutaman viinilasin jälkeen on kiva koittaa verrytellä espanjantaitojaan tarjoilijoiden kanssa. :)

100%:sti kannattajien seura

Pelaajat vaihtuvat, seura ja kannattajat pysyvät. Moni jalkapallokannattaja saa tästä vanhasta viisaudesta voimaa saapuessaan kerta toisensa jälkeen oman joukkueensa stadionille, satoi tai paistoi. Ikävä kyllä viimeiset vuodet ovat pikkuhiljaa pilanneet monta hienoa seuraa, kun raha on saanut liikaa valtaa. Nykyinen huippufutis on pelkkää viihdettä, jonka parhaat ja toivotuimmat asiakkaat istuvat ympäri maailmaa maksukanavien ääressä, nauttien HD-tason kuvakulmista ja insinööritason statistiikasta. 

Vanhasta kunnon kannattajasta (siis siitä, joka on käynyt uskollisesti matseissa vuosia tai jopa vuosikymmeniä) on tullut monelle seuralle toissijainen, jopa ei-toivottu asia. Esimerkiksi Manchester Unitedille yksi aasialaisturisti tuo kymmenkertaisia rahamääriä mennessään matsiin, kuin paikallinen sälli. Jalkapalloturistit ostavat jokaiselta reissultaan fanikrääsää, ja ovat valmiita maksamaan ottelulipuista satoja euroja. Mieluummin seurat siis haluavat 40 000 oikeaa asiakasta, kuin 40 000 oikeaa kannattajaa. Raha ratkaisee.

Kun rahaa liikkuu valtavasti ja pelaajapalkkiotkin ovat nousseet pilviin, lisääntyvät myös riskit. Yksikin epäonnistunut kausi saattaa johtaa nykyisessä kilpavarustelukierteessä seurojen olemassaolon loppumiseen. Viimeisen 10 vuoden aikana on Euroopasta hävinnyt lukuisia seuroja talousvaikeuksiin kaatuen. Oman seuran häviäminen alta on erittäin monelle kannattajalle se kaikkein suurin kauhukuva. Ikävän monelle se on myös tapahtunut.

Seuroja on mennyt kannattajien alta myös Suomessa. Yksi surullisimmista esimerkeistä on takavuosien mahtiseura Tampere United. TamU oli 2000-luvun menestyneimpiä suomalaisseuroja kolmella mestaruudellaan ja kolmella pronssillaan. Lisäksi menestystä tuli Suomen Cupin mestaruuden ja hienojen Eurocup-otteluiden myötä.

Taru loppui kuitenkin erittäin epäselvissä merkeissä, kun seura tuomittiin menettämään kokonaan sarjapaikkansa liiton sarjoissa. Syynä olivat sopupeli- ja lahjussyytteet, joiden oikeellisuudesta kiistellään edelleenkin korkeimmissa oikeusasteissa. Kun sarjapaikka meni alta, pääty seura myös sitä kautta pikaisesti konkurissiin. Tampere Unitedin taival näytti päättyneen kylmästi jalkapalloseurojen hautausmaalle.

Mutta. Onneksi jalkapalloseuralla on kannattajat. Ne, ketkä ovat vielä paikalla silloin, kuin menestyksen myötä saapuneet asiakkaat ja muut gloryhunterit ovat kaikonneet. Näin kävi onneksi myös Tampere Unitedille.

Tampere Unitedin aktiivinen kannatusyhdistys päätti, että seuraa ei heiltä voi viedä. Niinpä kannattajien ydinryhmästä koostunut joukkio perusti uuden seuran, TamU-K:n jatkamaan TamU:n perinteitä. Kausi 2011 meni harrastesarjoissa ja kaudelle 2012 seura ilmoittautuikin jo Tampereen piirin alimmalle sarjatasolle. Seura oli palannut haudan reunalta takaisin elävien kirjoihin.

Moni naureskeli pitkin kautta tamperelaisten innokkuudelle ja äänekkäälle, alasarjoissa ennennäkemättömälle kannattajakulttuurille. Kuitenkin kauden edetessä, uusia innokkaita naamoja saapui katsomaan seuran otteluita, ja kaikki huipentui viime sunnuntaina nousujuhliin. Tamu-K pelaa ensi kaudella vitosdivarissa ja kannattajien työ oman seuran elvyttämiseksi on onnistunut.

Jos joku väittää, että Suomessa ei ole jalkapallokulttuuria, hän on totaalisen väärässä. Sitoutuneet kannattajat ovat kulttuuria aidoimmillaan. Kun seuran nimestä vielä ensi kaudella todennäköisesti häviää -K -liite, on Tampere United tullut takaisin. Tervetuloa!

Katso myös tämä videopätkä huikeatunnelmaisen nousukarsintamatsin katsomofiiliksestä:

Kiitos 1990 - 1999 vol4.

Keith Murray, varmasti tuttu nimi kaikille ysäriräppiä diggaileville. Legendaarisen Def Squadin jäsenen ensimmäisen levyn suosituin sinkkubiisi, The most beautifullest thing in this world päätyi XXL:n listan sijalle 247. Tämän kappaleen sisältämä saman niminen, vuonna 1994 julkaistu levy on jäänyt toistaiseksi Murrayn menestyneimmäksi levyksi.

The most beautifullest thing in this world on ehkä ysäriräppiä puhtaimmillaan. Simppeli sämpletausta ja päälle rehdit räpit. Taas perusasioiden äärellä, mutta juuri tämä yksinkertaisuus kiehtoo minua, verrattuna nykymusiikin sekamelskaavaan mölyämiseen. Samoin video, hyvin perinteinen. Toimii.

Tummenevaan syysiltaan: Torta di risotto

Kun syksy etenee ja illat pimenevät, niin mikä sopisikaan paremmin ruokapöytään, kuin herkullinen risotto! Perinteistä risottoa jokainen on varmasti syönyt ja valmistanut, mutta tätä mainiota ruokalajia voi myös tarjoilla monin eri tavoin.

Yksi suosikkini on torta di risotta, eli ns. vuokarisotto. Todella helppo toteuttaa ja erilaisia variaatioita löytyy lukuisia. Tässä oma versioni, jonka alkuperäisen reseptin löysin Celia Brooks Brownin Uusi Kasviskeittiö-nimisestä kirjasta. Ohjeessa olevan kesäkurpitsan ja tomaatin voi halutessaan korvata millä tahansa muulla täytteellä. Paprika, munakoiso tai vaikkapa naudanliha käyvät erinomaisesti vaihtoehdoiksi, ja mikäänhän ei estä laittamasta sekaan vaikka näitä kaikkia. Samoin juustojen määrää voit itse säännöstellä, ja vaikuttaa siten annoksen keveyteen.

2-3 dl risottoriisiä (kannattaa tutkia tarkkaan kaupan valikoimaa. Osta esim arborio-lajiketta olevaa riisiä) 

1 kesäkurpitsa n. sentin paloiksi viipaloituina

6-8 kirsikkatomaattia viipaloituna

4 valkosipulinkynttä silputtuna

Tölkki tomaattimurskaa n. 500g

1tl balsamiviinietikkaa

1tl sokeria

Basilikaa revittynä

100g mozzarellaa 1cm kuutioiksi leikattuna

100g kermajuustoa 1cm kuutioiksi leikattuna

50g parmesanjuustoa raastettuna

4rkl korppujauhoja

Merisuolaa ja mustapippuria rouhittuna

Ruokaöljyä

Kypsennä kesäkurpitsat ruskeiksi öljytyllä uuninpellillä, n. 20 minuuttia 200 asteessa. Ripottele runsaasti päälle suolaa ja pippuria.

Laita riisit kiehumaan runsaassa, suolalla maustetussa vedessä. Keitä n. 10 minuuttia kunnes riisi on kypsää, muttei vielä liian löysää. 

Kuumenna paistinpannulla silputtu valkosipuli, lisää sen jälkeen tomaattimurska, balsamiviinietikka, sokeria, suolaa ja pippuria. Kypsennä kevyellä lämmöllä n. 10 minuuttia. Lisää tässä vaiheessa mukaan runsaasti revittyä basilikaa.

Lisää riisit tomaattikastikkeen sekaan ja sekoita hyvin. Laita joukkoon juustokuutiot ja raaste. Tässä vaiheessa voit lisätä vielä suolaa ja pippuria, jos tarvetta.

Öljyä uunivuoka ja ripottele reunoille sekä pohjalle korppujauhoja. Laita n. puolet riisiseoksesta vuuan pohjalle. Lisää sitten kesäkurpitsat ja kirsikkatomaattiviipaleet tasaiseksi kerrokseksi. Lopuksi peitä vihannekset riisiseoksella. Ripottele päälle korppujauhoja.

Paista 220 asteessa 35-40 minuuttia ja anna sen jälkeen vielä seisoa kymmenisen minuuttia. Ennen tarjoilua, irrota vuoka reunoistaan veitsellä ja kumoa sitten tarjoilulautaselle. Voit vielä kopautella varovasti vuuan pohjaa, jotta risotto irtoaa. Leikkaa veitsellä sopivan kokoisia viipaleita ja nauti!

Viinisuosituksena toimii esimerkiksi portugalilainen Quinta de Espiga, jonka kevyt marjaisuus ja mausteisuus tukee juustoisen risotton makumaailmaa kivasti. Valkoviiniksi sopii vaikkapa argentiinalainen Santa Ana Chenin Blanc. Siinäkin monivivahteisuutta löytyy sen verran, että se ei jää risoton jalkoihin. 

Bali, Bali, Bali, kaipaan sinne perkeleesti

Juice Leskinen kaipasi Eesti-biisissään perkeleesti Eestiin. Minulla on ikävä Balia, josta palasin juuri kahden viikon reissulta.

Olin kuullut Balista oikeastaan pelkkää hehkutusta siellä käyneiltä tuttaviltani. Samoin suurin osa nettikeskustelijoista eri palstoilla tuntui olevan täysin myyty tästä pienestä Indonesian saaresta. Ennakko-odotukset olivat siis kohtuullisen korkealla.

Eikä tarvinnut pettyä. Bali oli juuri sitä mitä uskalsin varovasti odottaa: rentoa meininkiä, ystävällisiä ihmisiä (tämä on klisee, mutta balilaisia ystävällisimpiä ihmisiä en ole vielä reissuillani tavannut), täydellinen ilmasto, edullinen hintataso, autenttinen kulttuuri, upeat maisemat, erinomaista ruokaa... Ylisanoja voisi keksiä helposti lisää.

Bali yllätti minut ennenkaikkea monipuolisuudellaan. Jokaiselle löytyy omat kujeensa, jolla saaresta saa parhaat palat irti. Joku haluaa surffata maailman parhailla aalloilla, joku haluaa viettää joogalomaa, joku haluaa makoilla valkoisilla hiekkarannoilla, joku sukeltelee kristallin kirkkaissa vesissä, joku (kuten minä) nautiskelee vain kokonaisvaltaisesti saaren tarjonnasta.

Finnair lentää nykyisin suoraan Singaporeen, josta jatkoyhteyksiä saaren pääkaupunkiin Denpasariin löytyy helposti. Finskin kanssa samaan allianssiin kuuluva Jetstar (Quantas) on helpoin vaihtoehto, sillä laukut saa checkattua Helsingistä suoraan perille asti. Finnair lentää molempiin suuntiin yölennot, ja ainakin meidän kohdallemme sattui tuliterä A340, jossa jalkatilaa oli ihan kivasti, eli lennolla sai jopa nukuttua.

Denpasarin kentällä joutuu jonkin aikaa odottelemaan viisumijonossa. 25 euroa maksavan leiman passiinsaa saa paikan päältä, mutta meillä meni ainakin pari tuntia odotellessa, joten tämän olisi voinut hoitaa vaikkapa jo suurlähetystössä Helsingissä. Muistathan, että myös maasta poistuttaessa pitää maksaa n. 12 euron poistumismaksu (käteisellä), joten kannattaa jättää 150 000 rupiaa taskunpohjalle vielä kentälle mennessä. Saapumisviisumin voi maksaa myös kortilla.

Kentältä kannattaa ottaa taksi. Älä ota oven ulkopuolella kyytejä tarjoavia autoja, vaan marssi taksi-kyltin perässä lipputiskille. Tiskille maksetaan etukäteen seinältä näkyvä summa, eli kuskille ei enää erikseen tarvitse maksaa mitään. Helppoa ja edullista!

Me vietimme aikaamme kolmessa paikassa. Ensin toivuimme aikaerosta ja rentouduimme Sanurissa. Keskityimme pääasiassa tsillailemaan rannalla ja istumaan iltaa kaupungin ravintoloissa. Hyvän indonesialaisen ruuan makuun pääsi heti, eikä ns. länsiruokia juurikaan tehnyt mieli.

Toinen kohteemme oli pieni Gili Menon saari, joka sijaitsee Balin naapurimaakunnan Lombokin puolella. Sanurissa oli paljon "turistikojuja", joissa myytiin retkiä eri puolille Balia. Lähes jokaiselta löytyi myöskin laivayhteyksiä Gilin saarille ja ostimmekin kokonaispaketin, joka sisälsi noudon hotellilta, kuljetuksen laivalle ja luonnollisesti laivamatkan. Menopaluulippuun sisältyi vielä kuljetus palatessa haluamaansa kaupunkiin. Hintaa tälle setille tuli n. 60 euroa per henki, ei lainkaan paha. Jos haluaa pihistellä muutaman euron, niin suurin osa lautoista lähtee Padang Bay-nimisestä kaupungista. Eli sinne jollain keinoin ja sieltä edullisinta yhteyttä metsästämään.

Gili Meno on Gilin saarista kaikkein pienin ja rauhallisin (kaksi muuta ovat Gili Trawangan ja Gili Air). Laiva kuljetti meidät suurimmalle, Trawanganin saarelle, josta nappasimme muutaman muun turistin kanssa paikallisveneen, joka kuljetti meidät Menolle. Kun vene töksähti vitivalkoiseen ja pehmeään rantahiekkaan, alkoi ehkä elämäni totaalisin rentoutuminen.

Menolla ei ole mikään kiire mihinkään. Ainoat aktiviteetit olivat rannalla löhöily ja riippumatossa lueskelu. Todellista hermolepoa. Kävelimme saaren ympäri muutamana päivänä ja tutkimme hiukan myös sen keskellä sijaitsevaa pientä kylää. Paikalliset ja muutama turisti elivät saarella sulassa sovussa, ilman minkäänlaista kiirettä. Kelloa ei juuri tarvinnut katsella. Jos menet Gili Menolle, mene ehdottomasti auringonlaskun aikaan saaren länsireunalle. Siellä sijaitsee baari/kahvila, jossa voi katsella upeaa auringonlaskua pienissä bambutorneissa aivan omassa rauhassaan. Bonuksena hulppean edulliset hinnat ja maukkaat drinkit. Myös ruoka oli täälä timanttisen hyvää.

Muutaman päivän rentoilun jälkeen matka jatkui Balin keskelle, Ubud-nimiseen kaupunkiin. Täällä ilma oli hiukan raikkaampaa ja tunnelma erilainen kuin rantakohteissa. Todella paljon taiteilijoita, kirjailijoita, temppeleitä ja muutenkin jollain tavalla henkisempi tunnelma. Ubud on sen verran isompi paikka, että sen sivukujilla riittää kierrettävää useammaksi päiväksi. Kun eksyy pääkaduilta muutamia kortteleita sivummalle, putoavat hinnat niin ruuan, juoman kuin ostostenkin osalta dramaattisesti. Kannattaa siis eksyä.

Ubudista toteutimme myös erittäin mielenkiintoisen Bali-sightseeing-retken. Paikallinen taksikuski Ida kuljetti meidät keskustasta hotellille ja tarjoutui kierrättämään meitä nähtävyyksillä. Löimme kaupat lukkoon ja parin päivän päästä istuimmekin miehen ilmastoidun Toyotan takapenkillä.

Tämä turnee oli yksi reissun mieleenpainuvimmista kokemuksista. Olimme 11 tuntia tien päällä ja bongasimme valtavan määrän kaikkea kiehtovaa. Muutama huikea temppeli, pysäyttävät vesiputoukset, massiiviset riisipellot, vulkaanisia lähteitä ja jopa Luwak-farmi. Luwak on eläin, joka syö kahvipapuja. Paikalliset sitten poimivat eläimen ulostamia papuja ja tekevät niistä kahvia. Kuulemma huippuhyvää, mutta jäi ikävä kyllä maistamatta.. Kuljettajamme oli vanha opettaja, ja koko matkan ajan hän kertoi tietoiskuja käymistämme kohteista. Todella antoisaa ja ennenkaikkea stressivapaata verrattuna vaikka itse vuokra-autolla ajeluun. Hintaa koko päivän reissulle tuli 48 euroa. Halpaa sanoisin.

Kaikenkaikkiaan Balia voi suositella lämpimästi. Lastenvaunuilla tai muuten liikkumisrajoitteisilla saattaa olla hiukan hankalaa, sillä kävelytiet ovat paikoin hiukan kehnossa kunnossa. Muuten kaikkialla on todella siistiä, eikä missään vaiheessa tullut epäilyksiä paikallisesta hygieniatasosta. Ainakaan meillä ei tullut mitään oireilua, vaikka söimme joka päivä pelkästään paikallisia ruokia, paikallisten pyörittämissä ravintoloissa.

Ainoat huonot kommentit olen kuullut etelärannikon Kutan alueesta. Se on kuulemma täysin turistien pilaama bilekeidas (verrattavissa Bulgarian Sunny Beachiin), joten sinne en kyllä suosittele menemään. Muuten Bali on täynnä autenttisia pikkukyliä, jossa lomastaan voi nauttia äärimmäisin rennoin fiiliksin.

Lupasin taksikuski Idalle pistää hänen yhteystietonsa jakoon. Hänet pystyy tilaamaan myös lentokentälle vastaan etukäteen sopien (meilillä tai tekstiviestillä). Ennenkaikkea häntä kannattaa hyödyntää kiertoajeluissa. Hänellä on itsellään paljon hyviä visioita erilaisista retkistä, mutta luonnollisesti kannattaa myös itse etukäteen miettiä, mihin sitä kenties haluaisi tähdätä.

Ida Bagus Oka
+62 8 123 909 909 (kännykkä Suomi-liittymällä. Jos ostat paikallisen liittymän, niin 08 123 909 909)
idatrans(miukumauku)hotmail.com

Majoituimme seuraavissa paikoissa. Kaikkia voi suositella lämpimästi:

Sanur:
Puri Santrian Beach Resort & Spa

Gili Meno:
Rust Mimpi Manis Bungalows

Ubud:
Natura Resort & Spa

Irtisanovien yritysten osingonmaksu kiellettävä lailla

Viimeiset viikot ovat tuoneet karuja uutisia monelle työtä tekevälle suomalaiselle. Suuriin irtisanomisiin johtavia yt-neuvotteluita on käynnissä lukuisissa yrityksissä, niin suurissa pörssiyhtiöissä kuin pienissä paikallisissakin toimijoissa. Elämme kovia aikoja.

Moni yritys on raskaasti tappiollinen ja henkilöstökustannuksia leikkaamalla ne pyrkivät tekemään kaikkensa, että toiminta jatkuu. Tällaisissa tilanteissa irtisanomiset ovat jollain tavoin ymmärrettäviä ja ainakin selkeästi perusteltavissa työntekijöille.

Suuri yhteiskunnallinen epäkohta onkin tällä hetkellä se, että myös hyvää tulosta tekevät vakavaraiset yhtiöt suunnittelevat satojen henkilöiden irtisanomisia. Irtisanomisia perustellaan tulevaisuuteen valmistautumisella ja kulurakenteen karsimisella, tuttuja ja kliseisiä slouganeita jokaiselle uutisia seuraavalle. Viimeisimmät esimerkit tällaisista yhtiöistä ovat mm. Kesko ja Metso, jotka molemmat tekevät tältäkin tilikaudelta kymmenien miljoonien eurojen voitollisen tuloksen ja maksavat omistajilleen myös osinkoja.

Osinkojen maksaminen tilanteessa, jossa väkeä irtisanotaan taloudellisin perustein on moraalisesti väärin. Yksinkertaisesti, jos rahaa riittää jaettavaksi omistajille, niin sitä riittää varmuudella myös ihmisten oikeudenmukaiseen kohteluun. Tämä on puhdas arvovalintakysymys.

Ongelmana on, että yritysten omistajia (sijoittajia) kiinnostaa vain raha. Siksi yhtiöt tekevät kaikkensa voittojen maksimoinnin eteen, vähät välittäen juhlapuheissa ja esitteissä mainitusta yhteiskuntavastuista tms. markkinointiväen keksimistä arvoista. Siksi ongelmaan tuleekin puuttua lainsäädännön keinoin.

On säädettävä laki, joka kieltää yritysten osingonmaksun sellaisen tilikauden aikana, jolloin työntekijöitä irtisanotaan tuotannollisilla ja taloudellisilla perusteilla. Tämä estäisi suurimmat ylilyönnit ja ohjaisi yritykset kohti kestävämpää yhteiskunnallista toimintaa. Yritykset saavat tehdä rahaa omistajilleen, mutta eivät keinolla millä hyvänsä. Sitä on aito yhteiskuntavastuu.