MM-kisojen lippupolitiikka - röyhkeää ahneutta

Suomessa ja Ruotsissa pelattavista jääkiekon maailmanmestaruuskisoista piti järjestäjien visioiden mukaan tulla "Kaikkien aikojen Pohjoismainen urheilujuhla". Jokainen muutaman päivän ajan kisoja seurannut on huomannut, että tavoite ei ole aivan toteutunut.

Yleisömäärät ovat olleet katastrofaalisen pieniä: Tukholmassa pelatuissa matseissa katsojia on huonoimmillaan ollut muutama sata, eikä Helsingissäkään kovin suurta tungosta peleihin ole ollut. Väen vähyyden lisäksi ongelmana on ollut otteluiden todella aneeminen tunnelma. Jopa isäntämaa Suomen avausmatsissa (maailmanmestari, kotikisat, perjantai!) tunnelma oli paikoin kuin kirjastossa. Ihmiset istuivat täysin hiljaa ja korkeintaan vetivät todella typerän näköisiä tanssimuuveja hassuhatut päässään taukomusiikin tahdissa. Todellinen "urheilujuhla" siis. Jännityksellä odotan, minkälainen kirkkomessutunnelma on luvassa matseissa, jotka pelataan arki-iltaisin...

Suurin syyllinen yleisöongelmiin on Jääkiekkoliiton ahneus. Viime kevään maailmanmestaruushuumassa todennäköisesti päätettiin, että rautaa pitää takoa silloin kun se on kuumaa. Lippujen hinnat hilattiin älyttömyyksiin, sillä oletettiin suomalaisten maksavan ihan mita tahansa sankarinsa nähdäkseen. Ja samalla luultiin, että suomalaiset ovat niin kovaa kiekkokansaa, että myös nämä Ranskat ja Kazakstanit kiinnostavat. (Suomalaiset eivät ole kiekkokansaa, vaan menestyskansaa. Ne lajit kiinnostavat, joissa pärjätään, oli kyseessä sitten jääkiekko, curling, formulat tai keihäänheitto).

Molemmat luulot osoittautuivat virheellisiksi. 150 euroa maajoukkuematsin näkemisestä on lähes kaikille liikaa, sillä useimmat olisivat halunneet mennä katsomaan matseja vaikkapa perheensä kanssa. Nelihenkinen perhe maksaa yhden Suomen matsin lipuista siis 600€, ja siihen ruokailut, juomat sekä majoitukset päälle. Lähes tonnin reissu lienee suurimmalle osalle liikaa. Eikä kyllä kovinkaan moni yksittäinenkään katsoja pulita tuollaisia summia yhdestä matsista.

Tavalliset kuluttajat eivät sitten lippuja hankkineetkaan oletettuun malliin, vaan suurin osa katsomossa istujista on yritysvieraita. Sen näkee ja aistii televisiokuvista, kun itse ottelu ei isoa osaa katsomosta juuri kiinnosta, vaan kaikenlainen mukahassuttelu ja ilmaisesta huikasta nauttiminen vie mielenkiinnon. Järjestäjät väittävät useamman matsin olleen loppuunmyytyjä, joka kertoo vain siitä, että suuri osa yritysvieraista on mieluummin jäänyt kotiin. Toki Jääkiekkoliitto on rahansa saanut näistä tyhistäkin paikoista.

Ruotsissa yleisömäärien vähyyteen reagoitiin jo pari päivää kisojen alkamisen jälkeen. Lippujen hintoja laskettiin radikaalisti, kun edes kotijoukkue Ruotsi ei vetänyt halliin porukkaa. Toisaalta jääkiekko ei Ruotsissa ole muutenkaan niin isossa asemassa kuin Suomessa, joten ehkä vähäinen kiinnostus kertoo myöskin siitä.

Nämä kisat tullaan muistamaan surullisena esimerkkinä pääsylippujen röyhkeän ahneesta ylihinnoittelusta ja suomalaisen kuluttajan lapsellisesta aliarvioinnista. Lahti 2001 ja Helsinki 2012, kaksi merkittävää tapausta suomalaisessa urheiluhistoriassa, tosin ihan muista kuin urheilullisista syistä.