Venäjän halki 30 päivässä, Silkkitie 30 päivässä, Suomensukuiset 30 päivässä, Jäämeri 30 päivässä. "Se näyttelijä, joka on Venäjällä todella tunnettu"
Ville Haapasalo tunnetaan Suomessa ennenkaikkea yllä mainituista Venäjää käsittelevistä mainioista tv-sarjoistaan. Venäjällä mies sen sijaan on supertähtiluokkaa, talouslehti Forbesin mukaan hän oli vuonna 2013 maan kolmanneksi arvokkain kasvo. Käsittämättömän suuri tähti siis naapurimaassa, Suomessa tämä on jostain syystä jäänyt vielä edelleenkin epäselväksi.
Haapasalo on muutenkin jäänyt suomalaisessa julkkiskeskustelussa hiukan syrjään. Harva tietää hänestä yllä mainittujen lisäksi juuri mitään. Enpä tiennyt myöskään minä, siksi olikin niin avartavaa lukea Kauko Röyhkän mainio, Ville Haapasalosta kertova Et kuitenkaan usko - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä -teos.
Kirjan alaotsikon mukaisesti se paneutuu ennenkaikkea Haapasalon Venäjällä oleskelun alkuvuosiin, 90-luvun alun Neuvostoliitosta 90-luvun puolivälin villeihin oligarkkivuosiin asti. Se ei ole perinteinen elämänkerta, vaan etenee kahvilanpöydässä tehdyn haastattelun tahtiin alusta loppuun. Itse pidin tästä tyylistä, välillä tuntui kuin olisi istunut samaisessa pöydässä Röyhkän ja Haapasalon kanssa kuuntelemassa toinen toistaan uskomattomampia tarinoita.
Et kuitenkaan usko on teokselle aika osuva nimi. Haapasalon tarinat nimittäin pitävät sisällään niin uskomattomia juttuja, että ainakin itselläni oli osittain vaikeuksia uskoa niiden todenperäisyyttä. Tai sitten Venäjä vain on oikeasti ollut niin uskomaton ja kummallinen sekoitus anarkismia ja vanhan ajan villin lännen meininkiä, että pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan pumpulissa kasvaneena on vaikea tapahtumia käsittää.
Esimerkiksi Haapasalo kertoo olleensa keikkatöissä autokuskina mafialla. Jonkun ajohomman aikana autoa oli tulitettu takaa-ajovaiheessa konepistoolilla niin, että takaikkunatkin olivat hajonneet. Kerran hän oli juovuspäissään ajelemassa jonkun vanhan armeijan upseerin kanssa sotaveneellä Volgalla. He innostuivat ammuskelemaan ilman maanomistajan lupaa marjastavia ihmisiä raketinheittimillä. Ja kerran hän oli kutsuttuna jonkun oligarkin syntymäpäiville, mistä keittokinkku oli päässyt loppumaan tarjoilupöydästä. Niinpä tämä raharikas ja Haapasalo olivat lentäneet helikopterilla lähikauppaan hakemaan tätä puuttuvaa elintarviketta.
Tässä vain muutama esimerkki tarinoista, joita kirja pitää sisällään. Uskokoon ken tahtoo, mutta viihdyttäviä ne ovat joka tapauksessa. Suurin osa tarinoista liittyy jotenkin vodkapäissään juhlimiseen, mikä kirjan perusteella on ollut(on edelleen) maan tapa Venäjällä.
Vaikka kirjan päähenkilö onkin Haapasalo, niin ainakin itselleni se avasi mystisyyden verhoa ennenkaikkea Venäjän osalta. Aika vähän sitä loppujen lopuksi naapurimaastaan tietää, etenkin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisistä hurjista vuosista. Moni asia on nykyisin varmasti jo "kunnossa", mutta nykytilaa ymmärtääkseen pitäisi tietää myös niitä edeltävistä vuosista. Ja niitä Röyhkän teos avaa.
Pakko nostaa esille vielä kirjan upea kuvitus. Teos on fyysisesti suhteellisen kookas, johtuen Juha Metson upeista valokuvista. Kuvat eivät sinällään liity suoraan kirjan juttuihin, liippaavat toki jotenkin aihetta läheltä. Niistä välittyy erinomaisesti venäläisen elämänmenon rouheus ja omalaatuisuus. Niitä olisi voinut katsella enemmänkin ja ne pärjäisivät varmasti myös omana teoksenaan. Ehkä Metsoltakin sellainen joskus on luvassa?
Suomalaiset tykkäävät kirjoittaa naapurivaltioista mm. Sofi Oksanen, Riikka Pelo ja Rosa Liksom, Finlandia-palkintovoittajat ovat kirjoittaneet Neuvostoliitosta ja Virosta. Minulle varsinkin isompi naapuri on melkein tuntematon maa, mutta kirjallisuus on avannut hieman silmiä naapurimaahan...ja kiinnostusta.
VastaaPoista