Katselin eilen Ajankohtaisen Kakkosen Känni-iltaa. Perinteiseen tyyliin paikalle oli saapunut iso joukko vieraita, joiden mielipiteet erosivat toisistaan voimakkaasti. Aikaisempia AK:n teemoja ovat olleet mm. paljon kohua aiheuttanut Homo-ilta ja Vihapuhe-ilta, kaikki siis hyvinkin vahvoja mielipiteitä herättäviä aiheita.
Näin oli tälläkin kertaa. Omia näkemyksiä puolustettiin vankasti ja hetkittäin homma meni paasaamiseksi. Ravintola- ja olutväki kannatti vapaampaa alkoholi- ja anniskelupolitiikkaa, sosiaali- ja terveyspuolen ihmiset pääasiassa tiukennuksia. Keskusteluissa käytiin läpi aiheita mm. keskioluen laimentamisesta ja Alkoon siirtämisestä, puistojuopottelusta sekä ravintoloitten aukioloajoista. Vieraana ollut, absolutistina tunnettu Kaisa Leka totesi osuvasti, että "ihmisen oikeus ryypätä herättää käsittämättömän vahvoja tunteita".
Sisäministeri Päivi Räsänen ehdotti helmikuussa 2012 ravintoloiden ja baarien ns. jatkoaikalupien poistamista, sekä niiden anniskelun loppumista jo puoli kahdelta, kun ykyisin alkoholia saa myydä maksimissaan puoli neljään saakka. Ehdotus herätti jo tuolloin valtavan vastalauseiden ryöpyn ja uskon Känni-illan nostavan keskustelun taas uudelleen aktiiviseksi.
Itse olen yleensä ollut Räsäsen kanssa asioista täysin eri mieltä, mutta tässä asiassa pitää kyllä kompata sisäministeriä. Tiedän kokemuksesta ja tuhansia euroja baareihin ja yökerhoihin kantaneena, että ne pahimmat ongelmat ja mokat syntyvät juuri aamuyön pikku tunteina. Tappeluita, nurkkiin kuseskelua ja muuta hölmöilyä tapahtuu eniten juuri aamuneljän ja viiden välillä, kun juhlakansa purkautuu yökerhoista kaduille. Poliisin (yhteiskunnan) resursseja ja verovaroja menee humalaisten törttöilijöiden kaitsemiseen ja ensiavuissa paikkaamiseen. Täysin hukkaan heitettyjä rahoja mielestäni.
Väitän, että jos baarit menisivät kiinni kahdelta, ongelmat vähenisivät. Iso osa juhlijoista suuntaisi noihin aikoihin kotiin, ja aikaisempi nukkumaan käynti helpottaisi seuraavan päivän (ja työviikon) tuskaa. Kaikki tietävät, että kova kankkunen ja sekaisin mennyt unirytmi tuntuvat vielä alkuviikostakin.
Vastaväitteinä on kuultu mm. sitä, että kyllä ihmiset sitten jatkaisivat ryyppäämistä jossakin muualla, kun tarjoilu baareissa loppuu. Varmasti osa niin tekisikin, niinkuin nykyisinkin. Mutta elimistöä ei tietääkseni kuitenkaan ole ohjelmoitu siten, että jos alkoholia ei saa vähintään puoli neljään saakka, on sitä lähdettävä vetämään jonnekin muualle. Kysymys on vain tottumuksista ja uskon ihmisten kyllä oppivan siihen, että baarijuhlinta loppuisi hiukan aikaisemmin. Ja sitäpaitsi jatkoille kutsutaan yleensä mukavaa ja tuttua sakkia, ja niissä touhu menee harvoin sellaiseksi, että poliisin pitäisi niihin puuttua. 95% juhlijoista ei kuitenkaan jaksa jatkoille lähteä, joten en pitäisi niitä senkään takia minkäänlaisena ongelmana.
Myös ravintola-ala on ollut huolissaan. On väitetty tuhansien työpaikkojen katoavan jos aukioloaikoja lyhennetään. Tällä hetkellä ongelmana on se, että ihmiset tulevat baareihin niin myöhään. Jos aukioloajoilla saataisiin ohjattua ihmiset baareihin aikaisemmin, ratkeaisi tämäkin. Yötunnit ovat myös ravintola-alalla työnantajalle niitä kaikkein kalleimpia tunteja ja pari tuntia pois yötyötä keventäisi yrittäjien kuluja. Lisäksi aikaisempi juhliminen vähentäisi myös järjestyksenvalvontatarpeita ravintoloissa, joka yritysten on myös nykyisin hoidettava. Uskon siis vähentyneiden kulujen korvaavan mahdollista menetettyä myyntiä.
Alkoholi aiheuttaa tässä maassa miljardiluokan kustannuksia. Siksi meidän tulee tehdä radikaalejakin toimenpiteitä, että sen yhteiskunnalle aiheuttamia kuluja saadaan karsittua. Suomalaiskansallista junttityyliä on jo kokeiltu, olisiko aika siirtyä tässäkin asiassa jo uudelle vuosituhannelle?
tiistai, 15. toukokuuta 2012
tiistai, 8. toukokuuta 2012
Kiitos 1990 - 1999 vol1.
Sain veljeltäni New Yorkin tuliaisina XXL-lehden erikoisnumeron "250 Greatest hiphop songs 1990-1999 - Rap's best decade ever". Ajattelin jakaa tämän listauksen myös blogin lukijoiden kanssa.
Itselleni juuri 90-luvulla tehty rap/hiphop on SE musiikkityyli. Levyhyllyni muutamasta sadasta julkaisusta n. 90% menee tähän kategoriaan ja niitä tulee fiilisteltyä tasaiseen tahtiin. Monen muun diggarin tavoin nykyhiphop ei minulle maistu, ja jatkuvien pettymysten myötä en ole siihen jaksanut enää edes perehtyä. Parempi pysytellä sellaisten biisien ja levyjen äärellä, joista itselleen tulee ne parhaat fiilikset ja joihin liittyy paljon hienoja muistoja.
Lehdessä luetellaan siis toimituksen mielestä 250 merkittävintä ja parasta hiphop-biisiä 90-luvulta. Iso osa kappaleista on minulle ennestään tuttuja, mutta listalta löytyi kyllä useita ennenkuulemattomiakin helmiä.
Aloitetaan siis sijalla 250: Gangstarr- Take it personal
Gangstarr on yksi merkittävimmistä kokoonpanoista hiphopin historiasta. Lukuisia hienoja levyjä, mahtavia biittejä (DJ Premier on oma tuottajasuosikkini numero 1) ja hyvää läppää = toimii. Gangstarrin biisien erikoisuus on mielestäni siinä, että ne ovat kaikki tasaisen hyviä, eli ns. kuraa ei tuotannosta löydy. Tämä kappale on erittäin gangstarrmainen ja sopii siksi mainiosti listalle sellaisenaan.
Diggailkaa ja jatketaan sijalla 249 myöhemmin..
Itselleni juuri 90-luvulla tehty rap/hiphop on SE musiikkityyli. Levyhyllyni muutamasta sadasta julkaisusta n. 90% menee tähän kategoriaan ja niitä tulee fiilisteltyä tasaiseen tahtiin. Monen muun diggarin tavoin nykyhiphop ei minulle maistu, ja jatkuvien pettymysten myötä en ole siihen jaksanut enää edes perehtyä. Parempi pysytellä sellaisten biisien ja levyjen äärellä, joista itselleen tulee ne parhaat fiilikset ja joihin liittyy paljon hienoja muistoja.
Lehdessä luetellaan siis toimituksen mielestä 250 merkittävintä ja parasta hiphop-biisiä 90-luvulta. Iso osa kappaleista on minulle ennestään tuttuja, mutta listalta löytyi kyllä useita ennenkuulemattomiakin helmiä.
Aloitetaan siis sijalla 250: Gangstarr- Take it personal
Diggailkaa ja jatketaan sijalla 249 myöhemmin..
lauantai, 5. toukokuuta 2012
MM-kisojen lippupolitiikka - röyhkeää ahneutta
Suomessa ja Ruotsissa pelattavista jääkiekon maailmanmestaruuskisoista piti järjestäjien visioiden mukaan tulla "Kaikkien aikojen Pohjoismainen urheilujuhla". Jokainen muutaman päivän ajan kisoja seurannut on huomannut, että tavoite ei ole aivan toteutunut.
Yleisömäärät ovat olleet katastrofaalisen pieniä: Tukholmassa pelatuissa matseissa katsojia on huonoimmillaan ollut muutama sata, eikä Helsingissäkään kovin suurta tungosta peleihin ole ollut. Väen vähyyden lisäksi ongelmana on ollut otteluiden todella aneeminen tunnelma. Jopa isäntämaa Suomen avausmatsissa (maailmanmestari, kotikisat, perjantai!) tunnelma oli paikoin kuin kirjastossa. Ihmiset istuivat täysin hiljaa ja korkeintaan vetivät todella typerän näköisiä tanssimuuveja hassuhatut päässään taukomusiikin tahdissa. Todellinen "urheilujuhla" siis. Jännityksellä odotan, minkälainen kirkkomessutunnelma on luvassa matseissa, jotka pelataan arki-iltaisin...
Suurin syyllinen yleisöongelmiin on Jääkiekkoliiton ahneus. Viime kevään maailmanmestaruushuumassa todennäköisesti päätettiin, että rautaa pitää takoa silloin kun se on kuumaa. Lippujen hinnat hilattiin älyttömyyksiin, sillä oletettiin suomalaisten maksavan ihan mita tahansa sankarinsa nähdäkseen. Ja samalla luultiin, että suomalaiset ovat niin kovaa kiekkokansaa, että myös nämä Ranskat ja Kazakstanit kiinnostavat. (Suomalaiset eivät ole kiekkokansaa, vaan menestyskansaa. Ne lajit kiinnostavat, joissa pärjätään, oli kyseessä sitten jääkiekko, curling, formulat tai keihäänheitto).
Molemmat luulot osoittautuivat virheellisiksi. 150 euroa maajoukkuematsin näkemisestä on lähes kaikille liikaa, sillä useimmat olisivat halunneet mennä katsomaan matseja vaikkapa perheensä kanssa. Nelihenkinen perhe maksaa yhden Suomen matsin lipuista siis 600€, ja siihen ruokailut, juomat sekä majoitukset päälle. Lähes tonnin reissu lienee suurimmalle osalle liikaa. Eikä kyllä kovinkaan moni yksittäinenkään katsoja pulita tuollaisia summia yhdestä matsista.
Tavalliset kuluttajat eivät sitten lippuja hankkineetkaan oletettuun malliin, vaan suurin osa katsomossa istujista on yritysvieraita. Sen näkee ja aistii televisiokuvista, kun itse ottelu ei isoa osaa katsomosta juuri kiinnosta, vaan kaikenlainen mukahassuttelu ja ilmaisesta huikasta nauttiminen vie mielenkiinnon. Järjestäjät väittävät useamman matsin olleen loppuunmyytyjä, joka kertoo vain siitä, että suuri osa yritysvieraista on mieluummin jäänyt kotiin. Toki Jääkiekkoliitto on rahansa saanut näistä tyhistäkin paikoista.
Ruotsissa yleisömäärien vähyyteen reagoitiin jo pari päivää kisojen alkamisen jälkeen. Lippujen hintoja laskettiin radikaalisti, kun edes kotijoukkue Ruotsi ei vetänyt halliin porukkaa. Toisaalta jääkiekko ei Ruotsissa ole muutenkaan niin isossa asemassa kuin Suomessa, joten ehkä vähäinen kiinnostus kertoo myöskin siitä.
Nämä kisat tullaan muistamaan surullisena esimerkkinä pääsylippujen röyhkeän ahneesta ylihinnoittelusta ja suomalaisen kuluttajan lapsellisesta aliarvioinnista. Lahti 2001 ja Helsinki 2012, kaksi merkittävää tapausta suomalaisessa urheiluhistoriassa, tosin ihan muista kuin urheilullisista syistä.
Yleisömäärät ovat olleet katastrofaalisen pieniä: Tukholmassa pelatuissa matseissa katsojia on huonoimmillaan ollut muutama sata, eikä Helsingissäkään kovin suurta tungosta peleihin ole ollut. Väen vähyyden lisäksi ongelmana on ollut otteluiden todella aneeminen tunnelma. Jopa isäntämaa Suomen avausmatsissa (maailmanmestari, kotikisat, perjantai!) tunnelma oli paikoin kuin kirjastossa. Ihmiset istuivat täysin hiljaa ja korkeintaan vetivät todella typerän näköisiä tanssimuuveja hassuhatut päässään taukomusiikin tahdissa. Todellinen "urheilujuhla" siis. Jännityksellä odotan, minkälainen kirkkomessutunnelma on luvassa matseissa, jotka pelataan arki-iltaisin...
Suurin syyllinen yleisöongelmiin on Jääkiekkoliiton ahneus. Viime kevään maailmanmestaruushuumassa todennäköisesti päätettiin, että rautaa pitää takoa silloin kun se on kuumaa. Lippujen hinnat hilattiin älyttömyyksiin, sillä oletettiin suomalaisten maksavan ihan mita tahansa sankarinsa nähdäkseen. Ja samalla luultiin, että suomalaiset ovat niin kovaa kiekkokansaa, että myös nämä Ranskat ja Kazakstanit kiinnostavat. (Suomalaiset eivät ole kiekkokansaa, vaan menestyskansaa. Ne lajit kiinnostavat, joissa pärjätään, oli kyseessä sitten jääkiekko, curling, formulat tai keihäänheitto).
Molemmat luulot osoittautuivat virheellisiksi. 150 euroa maajoukkuematsin näkemisestä on lähes kaikille liikaa, sillä useimmat olisivat halunneet mennä katsomaan matseja vaikkapa perheensä kanssa. Nelihenkinen perhe maksaa yhden Suomen matsin lipuista siis 600€, ja siihen ruokailut, juomat sekä majoitukset päälle. Lähes tonnin reissu lienee suurimmalle osalle liikaa. Eikä kyllä kovinkaan moni yksittäinenkään katsoja pulita tuollaisia summia yhdestä matsista.
Tavalliset kuluttajat eivät sitten lippuja hankkineetkaan oletettuun malliin, vaan suurin osa katsomossa istujista on yritysvieraita. Sen näkee ja aistii televisiokuvista, kun itse ottelu ei isoa osaa katsomosta juuri kiinnosta, vaan kaikenlainen mukahassuttelu ja ilmaisesta huikasta nauttiminen vie mielenkiinnon. Järjestäjät väittävät useamman matsin olleen loppuunmyytyjä, joka kertoo vain siitä, että suuri osa yritysvieraista on mieluummin jäänyt kotiin. Toki Jääkiekkoliitto on rahansa saanut näistä tyhistäkin paikoista.
Ruotsissa yleisömäärien vähyyteen reagoitiin jo pari päivää kisojen alkamisen jälkeen. Lippujen hintoja laskettiin radikaalisti, kun edes kotijoukkue Ruotsi ei vetänyt halliin porukkaa. Toisaalta jääkiekko ei Ruotsissa ole muutenkaan niin isossa asemassa kuin Suomessa, joten ehkä vähäinen kiinnostus kertoo myöskin siitä.
Nämä kisat tullaan muistamaan surullisena esimerkkinä pääsylippujen röyhkeän ahneesta ylihinnoittelusta ja suomalaisen kuluttajan lapsellisesta aliarvioinnista. Lahti 2001 ja Helsinki 2012, kaksi merkittävää tapausta suomalaisessa urheiluhistoriassa, tosin ihan muista kuin urheilullisista syistä.
sunnuntai, 29. huhtikuuta 2012
Hiljaisuus - vaiettu tehtävä
Katsoin viikonloppuna Sakari Kirjavaisen ohjaaman, vuonna 2011 ilmestyneen elokuvan Hiljaisuus. En ollut kuullut elokuvasta ennen viime tammikuun Jussi Gaalaa, mutta siitä asti tämä onkin ollut "to watch"-listallani. Hiljaisuus sai yhteensä neljä Jussi-patsasta ja oli ehdolla myös vuoden parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi. Yleensä Jussi-palkinnot lupaavat hyvää elokuvaa valitessa, ja tälläkään kertaa ei tarvinnut pettyä.
Hiljaisuus kertoo suomalaiselle sotaelokuvalle epätyypillisen tarinan. Kun yleiseensä olemme tottuneet näkemään nasevia läppiä heitteleviin anttirokkiin ja juoksuhaudoissa sankarillisesti ylivoimaista vihollista vastaan taisteleviin tuntemattomiin, niin tässä elokuvassa varsinaisia sotasankaritarinoita ei juuri ole.
Päähenkilöt, Eino (Joonas Saartamo) ja Antti (Lauri Tilkanen) lähetetään jatkosodan loppuvaiheessa hoitamaan suhteellisen ankeaa tehtävää, kaatuneiden ruumiiden noutamista, pesemistä ja kotiin lähettämistä. Mukana ruumishommissa on muutama lotta, sekä toimintaa johtava sotilaspastori.
Tapahtumat sijoittuvat rintamalinjojen lähistölle, johon taistelun äänet satunnaiseti kantautuvat. Muista sotaelokuvista poiketen, varsinaisia taistelukohtauksia ei juurikaan nähdä, vaan tapahtumat keskittyvät Einon ja Antin ristiriitaisiin väleihin, joita suhteet lottiin ja kolmanteen sotilaaseen, Korpikankaaseen hämmentävät.
Elokuvan käsikirjoitus on erittäin hieno, ja ohjaaja saa näyttelijöistä puristettua irti kaiken mahdollisen. Joonas Saartamo sai Jussi-palkinnon parhaasta miespääosasta ja hänen suorituksensa on kyllä erinomainen. Täydellistä eläytymistä Einon rooliin ei voi kun ihailla.
Leffan katsottuaan voi todeta, että suomalainen elokuvan tekemisen taso on huippuluokkaa. Siksi jokaisen pitäisi kantaa kortensa kekoon, ja katsoa edes muutama suomalainen elokuva vuodessa. Suosittelen!
Tässä muuten Joonas Saartamon puhe Jussi Gaalasta. Huikeaa tykitystä niin itse elokuvasta kuin hiukan muitakin asioita liipaten!
Hiljaisuus kertoo suomalaiselle sotaelokuvalle epätyypillisen tarinan. Kun yleiseensä olemme tottuneet näkemään nasevia läppiä heitteleviin anttirokkiin ja juoksuhaudoissa sankarillisesti ylivoimaista vihollista vastaan taisteleviin tuntemattomiin, niin tässä elokuvassa varsinaisia sotasankaritarinoita ei juuri ole.
Päähenkilöt, Eino (Joonas Saartamo) ja Antti (Lauri Tilkanen) lähetetään jatkosodan loppuvaiheessa hoitamaan suhteellisen ankeaa tehtävää, kaatuneiden ruumiiden noutamista, pesemistä ja kotiin lähettämistä. Mukana ruumishommissa on muutama lotta, sekä toimintaa johtava sotilaspastori.
Tapahtumat sijoittuvat rintamalinjojen lähistölle, johon taistelun äänet satunnaiseti kantautuvat. Muista sotaelokuvista poiketen, varsinaisia taistelukohtauksia ei juurikaan nähdä, vaan tapahtumat keskittyvät Einon ja Antin ristiriitaisiin väleihin, joita suhteet lottiin ja kolmanteen sotilaaseen, Korpikankaaseen hämmentävät.
Elokuvan käsikirjoitus on erittäin hieno, ja ohjaaja saa näyttelijöistä puristettua irti kaiken mahdollisen. Joonas Saartamo sai Jussi-palkinnon parhaasta miespääosasta ja hänen suorituksensa on kyllä erinomainen. Täydellistä eläytymistä Einon rooliin ei voi kun ihailla.
Leffan katsottuaan voi todeta, että suomalainen elokuvan tekemisen taso on huippuluokkaa. Siksi jokaisen pitäisi kantaa kortensa kekoon, ja katsoa edes muutama suomalainen elokuva vuodessa. Suosittelen!
Tässä muuten Joonas Saartamon puhe Jussi Gaalasta. Huikeaa tykitystä niin itse elokuvasta kuin hiukan muitakin asioita liipaten!
sunnuntai, 15. huhtikuuta 2012
Järven pinnalla lentävä hyönteinen ja evoluutioteoria
Istuskelin muutama kesä sitten kesämökin laiturilla auringon laskua seuraillen. Kiinnitin huomiota veden pinnan yläpuolella edes takaisin lenteleviin "hyttysiin". Ne lensivät ylös alas omaa muutaman kymmenen sentin reittiään ja aina hetkittäin joku kala kävi nappaamassa niitä iltaruuakseen.
Rupesin miettimään, mikä funktio näillä hyönteisillä on luonnon kiertokulussa. Selvästihän ne ovat kaloille mieleistä ruokaa, mutta onko niiden elämällä mitään muuta tarkoitusta? Nykyisin virallisena totuutena opetettava evoluutioteoria opettaa, että lajit ovat kehittyneet ja erikoistuneet nykyisiin muotoihinsa luonnon valinnan ja jatkuvan kilpailun perusteella. Eli mutaatioiden myötä vahvimmat ja parhaiten ympäristöönsä sopeutuneet yksilöt ovat jatkaneet sukuaan ja pikkuhijaa esimerkiksi nämä hyönteiset ovat päätyneet nykyiseen muotoonsa.
Mutta voiko joku laji kehittyä evoluution myötä siten, että se elämän tarkoitus on olla toisen lajin ravintoa? Missä vaiheessa evoluutio on ohjannut tälle hyönteiselle parhaimmaksi mahdolliseksi kohtaloksi päätyä kalanruuaksi? Eikö olisi ollut lajille edullisempaa, että sen lentoreitti olisi kehittynyt olemaan hiukan ylempänä veden pinnasta, siten, että kalat eivät voisi niitä syödä?
Muutenkaan nämä lajien väliset symbioosit eivät mielestäni löydä vahvistusta evoluutioteoriasta. Luonnossa on erittäin paljon esimerkkejä lajeista, jotka vaativat pärjätäkseen yhteistyötä jonkin toisen lajin kanssa? Ovatko satunnaiset yksilöt saavuttaneet tiettyjä mutaatioita sekunnilleen samanaikaisesti, jotta ne ovat jossakin vaiheessa tulleet toisistaan riippuvaisiksi? Kuulostaa minusta aika mahdottomalta.
Maapallon iäksi on sanottu n. neljää miljardia vuotta ja elämän maapallolla on arvioitu alkaneen n. miljardi vuotta myöhemmin. Ensimmäiset elolliset oliot olivat tiedemiesten mukaan yksinkertaisia leviä ja bakteereita. Mistä tämä elämä sai alkunsa? Evoluutiouskovaiset puhuvat sattumasta ja sopivista olosuhteista. Samoin lajien kehtittyminen bakteereista aste asteelta uusiksi lajeiksi.
Joku matemaattisesti lahjakkaampi osaisi ehkä laskea, mitkä ovat ne todennäköisyydet, että yksinkertainen levä on mutaatioiden kautta pikkuhiljaa muuttunut aste asteelta kehittyneemmäksi eläimeksi, päätyen nykypäivän blogeja kirjoittelevaan ihmiseen. Kun vielä tiedetään, että ylivoimaisesti suurin osa mutaatioista päätyy yksilön kuolemaan, niin luulisi jokaisen fiksun ihmisen ymmärtävän tämän tapahtumaketjun matemaattisesti täysin mahdottomaksi.
Luonnossa liikkuessa silmät monesti aukeavat siihen, kuinka täydellisessä harmoniassa kaikki ympäröivä keskenään on. Jokaisella lajilla on oma tehtävänsä, olivat ne sitten saalistajia, ravintoa tai jotain ihan muuta.
Minusta asiassa ei pitäisi olla yhtään mitään epäselvää. Maailma ei ole syntynyt sattumien kautta, vaan joku suunnitelma ja tarkoitus tällä kaikella on. Aivan niinkuin ihmisen elämälläkin. Ei meidän aikamme täällä ole vain pelkkää kemiaa ja fysiikkaa, vaan paljon jotain syvempää. Joku suurempi voima on ohjannut lajien kehitystä ja kehittänyt ne nykyiseen muotoonsa.
Jumala on luonut maailman, tämä on totuus.
Insha'Allah, Jumala on suurin.
Rupesin miettimään, mikä funktio näillä hyönteisillä on luonnon kiertokulussa. Selvästihän ne ovat kaloille mieleistä ruokaa, mutta onko niiden elämällä mitään muuta tarkoitusta? Nykyisin virallisena totuutena opetettava evoluutioteoria opettaa, että lajit ovat kehittyneet ja erikoistuneet nykyisiin muotoihinsa luonnon valinnan ja jatkuvan kilpailun perusteella. Eli mutaatioiden myötä vahvimmat ja parhaiten ympäristöönsä sopeutuneet yksilöt ovat jatkaneet sukuaan ja pikkuhijaa esimerkiksi nämä hyönteiset ovat päätyneet nykyiseen muotoonsa.
Mutta voiko joku laji kehittyä evoluution myötä siten, että se elämän tarkoitus on olla toisen lajin ravintoa? Missä vaiheessa evoluutio on ohjannut tälle hyönteiselle parhaimmaksi mahdolliseksi kohtaloksi päätyä kalanruuaksi? Eikö olisi ollut lajille edullisempaa, että sen lentoreitti olisi kehittynyt olemaan hiukan ylempänä veden pinnasta, siten, että kalat eivät voisi niitä syödä?
Muutenkaan nämä lajien väliset symbioosit eivät mielestäni löydä vahvistusta evoluutioteoriasta. Luonnossa on erittäin paljon esimerkkejä lajeista, jotka vaativat pärjätäkseen yhteistyötä jonkin toisen lajin kanssa? Ovatko satunnaiset yksilöt saavuttaneet tiettyjä mutaatioita sekunnilleen samanaikaisesti, jotta ne ovat jossakin vaiheessa tulleet toisistaan riippuvaisiksi? Kuulostaa minusta aika mahdottomalta.
Maapallon iäksi on sanottu n. neljää miljardia vuotta ja elämän maapallolla on arvioitu alkaneen n. miljardi vuotta myöhemmin. Ensimmäiset elolliset oliot olivat tiedemiesten mukaan yksinkertaisia leviä ja bakteereita. Mistä tämä elämä sai alkunsa? Evoluutiouskovaiset puhuvat sattumasta ja sopivista olosuhteista. Samoin lajien kehtittyminen bakteereista aste asteelta uusiksi lajeiksi.
Joku matemaattisesti lahjakkaampi osaisi ehkä laskea, mitkä ovat ne todennäköisyydet, että yksinkertainen levä on mutaatioiden kautta pikkuhiljaa muuttunut aste asteelta kehittyneemmäksi eläimeksi, päätyen nykypäivän blogeja kirjoittelevaan ihmiseen. Kun vielä tiedetään, että ylivoimaisesti suurin osa mutaatioista päätyy yksilön kuolemaan, niin luulisi jokaisen fiksun ihmisen ymmärtävän tämän tapahtumaketjun matemaattisesti täysin mahdottomaksi.
Luonnossa liikkuessa silmät monesti aukeavat siihen, kuinka täydellisessä harmoniassa kaikki ympäröivä keskenään on. Jokaisella lajilla on oma tehtävänsä, olivat ne sitten saalistajia, ravintoa tai jotain ihan muuta.
Minusta asiassa ei pitäisi olla yhtään mitään epäselvää. Maailma ei ole syntynyt sattumien kautta, vaan joku suunnitelma ja tarkoitus tällä kaikella on. Aivan niinkuin ihmisen elämälläkin. Ei meidän aikamme täällä ole vain pelkkää kemiaa ja fysiikkaa, vaan paljon jotain syvempää. Joku suurempi voima on ohjannut lajien kehitystä ja kehittänyt ne nykyiseen muotoonsa.
Jumala on luonut maailman, tämä on totuus.
Insha'Allah, Jumala on suurin.
tiistai, 10. huhtikuuta 2012
Veikkausliiga 2012 - kohta mennään taas!
Vajaan viikon päästä se taas alkaa, Veikkausliigakausi 2012 nimittäin!
Talvi on suomalaisen futiksen ystävälle erittäin pitkä, sillä kausien väliin jää melkein kuusi pitkää kuukautta. Ensimmäiset treenimatsit pelataan toki jo yleensä joulukuussa, ja talvikausi täyttyy muutenkin sekalaisten höntsämatsien lisäksi Liigacupin tai Suomen Cupin matseilla. Mutta silti oikea kauden alun fiilis liittyy aina siihen ensimmäiseen sarjamatsiin. Ja se on edessä nyt sunnuntaina.
Se vanha tuttu tunne, kutkutus vatsanpohjassa ja suuret odotukset ennen kauden alkua... Aijai! Uusi kausi on kuin kevät, kun ne kaikkein uskomattomimmatkin haaveet tuntuvat vielä mahdollisilta. Ehkä tämä olisi juuri SE kausi? Ikävä kyllä yleensä syksyä lähestyttäessä haaveet ovat kariutuneet ja muuttuneet realismiksi. Toisaalta siinä tämän kaiken vaivan kiehtovuus onkin. Jos vuosikymmeniä jaksaa uskollisesti seurata sitä omaa jengiään, niin ehkäpä se aurinko jonain päivänä paistaa risukasaankin?
Oma suosikkijoukkueeni on FC Lahti. Kausi 2011 meni divarissa, joka päättyi onneksi lahtelaisjuhliin: sarjan voittajana suora nousu takaisin eliittiin ja Veikkausliigaan tulevaksi kaudeksi. Hankaluuksia on luvassa, sillä joukkue on paperilla yksi liigan heikoimmista ja valmentaja on tällä tasolla kokematon sekä lähes ilman kunnon näyttöjä (yksi voitto liigassa ja putoaminen). Toisaalta kukaan ei odota meiltä mitään, joten yllätyssaumat ovat olemassa. Kaiken kukkuraksi talouspuolellakin on hankalaa. Ylimääräistä rahaa ole, jos yllättävää tarvetta lisävahvistuksille kauden mittaan tulee. Jälleen kerran pitää siis toivoa, että kausi menee myös kabineteissa putkeen, ja ennenkaikkea, että lahtelaiset löytävät sankoin joukoin katsomoihin.
Ja veikkaukset? Tässä alla oma rankkaukseni tulevan kauden asetelmista. Voi olla, että metsään menee, mutta viisaampia ollaan sitten 33 kierroksen jälkeen.
1. Inter
2. HJK
3. TPS
4. KuPS
5. FC Honka
6. VPS
7. JJK
8. FF Jaro
9. FC Haka
10. MIFK
11. FC Lahti
12. MyPa
Talvi on suomalaisen futiksen ystävälle erittäin pitkä, sillä kausien väliin jää melkein kuusi pitkää kuukautta. Ensimmäiset treenimatsit pelataan toki jo yleensä joulukuussa, ja talvikausi täyttyy muutenkin sekalaisten höntsämatsien lisäksi Liigacupin tai Suomen Cupin matseilla. Mutta silti oikea kauden alun fiilis liittyy aina siihen ensimmäiseen sarjamatsiin. Ja se on edessä nyt sunnuntaina.
Se vanha tuttu tunne, kutkutus vatsanpohjassa ja suuret odotukset ennen kauden alkua... Aijai! Uusi kausi on kuin kevät, kun ne kaikkein uskomattomimmatkin haaveet tuntuvat vielä mahdollisilta. Ehkä tämä olisi juuri SE kausi? Ikävä kyllä yleensä syksyä lähestyttäessä haaveet ovat kariutuneet ja muuttuneet realismiksi. Toisaalta siinä tämän kaiken vaivan kiehtovuus onkin. Jos vuosikymmeniä jaksaa uskollisesti seurata sitä omaa jengiään, niin ehkäpä se aurinko jonain päivänä paistaa risukasaankin?
Oma suosikkijoukkueeni on FC Lahti. Kausi 2011 meni divarissa, joka päättyi onneksi lahtelaisjuhliin: sarjan voittajana suora nousu takaisin eliittiin ja Veikkausliigaan tulevaksi kaudeksi. Hankaluuksia on luvassa, sillä joukkue on paperilla yksi liigan heikoimmista ja valmentaja on tällä tasolla kokematon sekä lähes ilman kunnon näyttöjä (yksi voitto liigassa ja putoaminen). Toisaalta kukaan ei odota meiltä mitään, joten yllätyssaumat ovat olemassa. Kaiken kukkuraksi talouspuolellakin on hankalaa. Ylimääräistä rahaa ole, jos yllättävää tarvetta lisävahvistuksille kauden mittaan tulee. Jälleen kerran pitää siis toivoa, että kausi menee myös kabineteissa putkeen, ja ennenkaikkea, että lahtelaiset löytävät sankoin joukoin katsomoihin.
Ja veikkaukset? Tässä alla oma rankkaukseni tulevan kauden asetelmista. Voi olla, että metsään menee, mutta viisaampia ollaan sitten 33 kierroksen jälkeen.
1. Inter
2. HJK
3. TPS
4. KuPS
5. FC Honka
6. VPS
7. JJK
8. FF Jaro
9. FC Haka
10. MIFK
11. FC Lahti
12. MyPa
sunnuntai, 8. huhtikuuta 2012
Asevelvollisuuslaki rikkoo räikeästi Suomen perustuslakia
Suomen Tasavallan perustuslain kuudennessa pykälässä todetaan seuraavasti: Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.
Asevelvollisuuslain kolmannessa pykälässä sen sijaan todetaan seuraavasti: Vapautuksesta sotilaalliseen maanpuolustukseen osallistumisesta vakaumuksen perusteella säädetään siviilipalveluslaissa ja Jehovan todistajien vapauttamisesta asevelvollisuuden suorittamisesta eräissä tapauksissa annetussa laissa.
Ja tämä asevelvollisuuslaissa mainittu Jehovan todistajien vapautusta koskeva lain kohta vielä tarkentaa: Asevelvolliselle, joka osoittaa kuuluvansa Jehovan todistajat -nimiseen rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan ja ilmoittaa, että uskonnolliseen vakaumukseen perustuvat vakavat omantunnonsyyt estävät häntä suorittamasta asevelvollisuutta aseellisessa palveluksessa tai missään sitä korvaavassa palveluksessa, voidaan sen estämättä, mitä asevelvollisuuslaissa ja siviilipalveluslaissa säädetään, myöntää lykkäystä ja hänet voidaan vapauttaa asevelvollisuuden suorittamisesta rauhan aikana siten kuin tässä laissa säädetään.
Eli vaikka perustuslain mukaan kaikki Suomen kansalaiset ovat yhdenvertaisia, vapautetaan Jehovan Todistajat rauhan ajan asevelvollisuudesta kokonaan. Heidän ei siis tarvitse mennä armeijaan, siviilipalvelukseen tai totaalikieltäytyjinä vankilaan.
Mielestäni tässä rikotaan erittäin räikeästi kansalaisten yhdenvertaisuutta! Miksi toisen henkilön vakaumus asetetaan paremmaksi tai hyväksyttävämmäksi kuin jonkun muun? Mikä tekee Jehovan todistajan pasifismista lain edessä hyväksyttävämmän kuin vaikkapa kristityn, muslimin tai juutalaisen? Miksi useampi kymmenen henkilöä tuomitaan vuosittain vankeuteen aseista kieltäytymisestä, kun joku toinen välttää palveluksen vetoamalla uskontoonsa?
Eikö tämä ole todella väärin?!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)